korkeintaan viihdearvoa 2

Syksy on palannut ja ottanut uuden erän elokuun voitokseen kääntänyttä kesää vastaan, joten kesänovellisarjankin alkaa olla parempi raahautua jo areenalle. Viimeksihän jäätiin suunnilleen siihen, ettei vielä oltu päästy juuri mihinkään, joten jatketaan siitä. Kaikenkaikkiaanhan kyseessä on jo kuitenkin kolmas kesänovellisarjan jakso. Tavoitteenasettelussa päädyttiin antamaan tälle osalle aikajakson maaliskuu – Tmiinusyksiviikko kattaminen.

Puglia – Highland Non-Stop

Maaliskuuhun herättiin sitten Italian Puglian maakunnassa, samasta huonesta legendaarisen Tiomila-09 kartantekijän Maths Carlssonin kanssa. Tässä vaiheessa en ollut erityisen tietoinen asiasta, mikä ehkä vaikutti siihen, että Mathsin kanssa käydyt keskustelut liikkuivat pääasiassa aiheiden rock-musiikki, suomen kielioppi ja ääntämys, ruotsin kielioppi ja ääntämys, suomenruotsin kielioppi ja ääntämys, grappa, viski, ruoka, juustot ja viini ympärillä. Suunnistusaiheesta keskustelu jäi vähiin myös leirin köyhän suunnistuksellisen annin takia – tehtiinhän samat treenit osittain jo vuonna 2007, kun pelipaikalla oltiin MSP:n kanssa. Varsinaisesti taitoelementti ei siis kiinnostanut, mikä näkyi suorittamisessa. Pitkässä kisassa pääsin lähimmäksi “tasoani” ja jaksoin uskoa Tiomila-unelmaan, vaikka tässä vaiheessa kehittynyt seurakaverituntemus huomautti tehtävän vaativan jotain muutakin kuin kevyttä läpänheittoa kaveriporukassa. Läpänheitto-osasto hoidettiin kuntoon MOC-kisasetin päätteeksi, kun IFK:n Finländaren-osasto otti kunnon grappa-turpeiset – any publicity is good publicity. Öykkäröinti tuotti tulosta: kun leirikonsortion jäsenet kukin vuorollaan nimesivät tulevan 10mila joukkueen, esiintyi kirjainyhdistelmä TM siinä viidesti. Heja Blåvitt kohosi soitetuimpien kappaleiden listalla.

Jos latteutta “väsynyt, mutta onnellinen” joskus saisi käyttää, käyttäisin sitä kuvaamaan tunnelmia Italian keikan päättämiseen naama edellä kotihetekalle. Henkisesti olin samojen treenien juoksemiseen aivan valmis ja fyysisestikin alkoi, jännä sinänsä, kunnon leireily leirielämineen vaatia veronsa. Tuollaisen parin viikon ohramehuvoittoisten palauttelun jälkeen lähdettiin sitten Skotlantiin vaihteeksi MSP:n kyydissä. Ennen lähtöä kävin ehkä noin viidennen kerran koulussa ja tein vaihtojakson ensimmäisen ja viimeisen pulpettitentin. GBG:ssä Italian leirin aikoihin vallinnut pieni talvijakso päättyi kotiinpaluun aikoihin ja Cityn kentällä sai takin ottaa kainaloon ja kävellä t-paitahihasillaan Ryanairin koneeseen. Koneeseen kävelin pää pystyssä, olihan viestikauden avaus Hallandsstafetten mennyt omalta osalta paremmin kuin uskalsin toivoa, vaikka Grusåttanilla en sitten ihan kaamiaa kulkua osoittanutkaan, kasi taittui tuonne 28 minuutin pintoihin. Joka tapauksessa managerin vihkoon oli ensimmäiset merkinnät saatu.

Skotlannissa tunsi taas olonsa kotoisaksi, sillä välitön negatiivinen palaute alkoi juosta heti viimeisellä siirtymällä juna-asemalta majoitukseen. Tai no kotoisaksi ja kotoisaksi, kyllä se GBG:kin alkoi vähitellen ihan lunastaa paikkaansa mun sydämmestä. Näkökannasta riippuen tätä voi pitää sitten hyvänä tai huonona juttuna. Jootota, msparmalaisten leisillä oli ihan peruspössis ja vaikka treenit olivat GB:n maajoukkueen veroista tasoa niin sellainen yleinen IFK:n laatuleima puuttui. Vaikea verrata, mutta hyvä leiri joka tapauksessa. Korvasin Grappan paikallisella elämänvedellä, mutta leirikännejä ei yksin tullut vedettyä. Yritys oli hyvää, mutta jouduin pitämään kivaa pääasiassa selvinpäin. Normaalisti en perusta sosiaalisesta paineesta, mutta nyt annoin sen vaikuttaa valintoihini. Fyysinen rasitus jäi vähäsen Italian leiriä kevyemmäksi, vaikka kisaa tälläkin kerralla juostiin. Loppumatka olisi sitten sopinutkin loistavasti Köyhää vituttaa aina – toteaman mainosmateriaaliksi lentokentällä yöpymisineen yms. nuukailuineen. Kuten aiemmin todettua tämä ei sopinut lainkaan imagoon. Luulin lisäksi tulevani vähintään kipeäksi, mutta jollain mandariineilla sieltä tultiin. En sitten tiedä miten fiksua tämän leirin ottaminen tähän taas oli, mutta koska halvat lentoliput saivat homman näennäisesti vaikuttamaan halvalta, eikä “järkevää” tekemistä ollut muutakaan hyppäsin rekeen.

Highland – Scania -rollercoaster

Tai no tavallaan säästyttiin sairauksilta, eli ei. Seuraava koettelemus oli nimittäin Spring Cup, johon lähdettiin taas lähestulkoon suoraan lentokentältä. Fiilis oli vähäsen epävarma, oman terveyden suhteen siis. Natstafetin juoksin vielä tuloillaan olevan flunssan herkistämänä, lauantaina en päässyt majoituksesta 500m:ä kauemmas ja sunnuntaina puristin väkisin viestin ankkuriosuuden IFK:n kolmosessa. Keskustelin taas manageri Puckin kanssa, myös näistä kisoista ja hän näki insatsini erittäin positiivisesti. En kuitenkaan ollut omaan liikeeseeni sunnuntain kisassa tyytyväinen, mutta en kyllä ollut ihan terveitten papereilla liikenteessäkään. Erityisesti kalvoi, kun GMOK1 meni ja ohitti tällä osuudella – mutta ehkä ensikertalaisena säästyin kovennetulta. Ajoittaiset välähdykset aiheuttivat kuitenkin liikehdintää laagissa ja aloin havaitsemaan a) pientä hermostuneisuutta seuransisäisen rankinglistan sijoilla 8-12 ja b) parempaa huomiointia samaisen listan kärkipään urheilijoilta. Ei varmaankaan tarvitse mainita, että tämän havaitsemisen jälkeen alkoi mailan grippiteippi kulua jokseenkin paljon nopeammin. Tiomilaan oli alle kolme viikkoa.

Sanotaan, että tao kun rauta on kuumaa. En tiedä fysiikasta sen enempää, mutta jos tavoitteena on kyseisen metallin taivuttaminen johonkin toiseen muotoon onnistuu se sitä helpommin mitä kuumempaa taottava aines on. Oman raudan lämpötiloista en tiennyt hevovvittujakaan, mutta nyt löin minkä jaksoin. Ade tuli SC:n jälkeen GBG:iin ja mehän suunnistettiin ja juostiin ihan reilusti. Mulla alkoivat olla jalat aika paskana, mutta sen myöntäminen tässä vaiheessa ei todellakaan ollut itsekkäälle ja tavoitteelliselle urheilijalle sopivaa käytöstä. Terveydestäkään en ollut ihan perillä. No Ade ei sentään vielä saanut mua ajettua monttuun, mutta hoidin homman itse kahdella 14h sisään vedetyllä kisalla kovahkon treeniviikon päätteeksi. Olin rikki, olin ihan paloina. Kipeä, jalkasoiro ja pääjumi. Tiomilaan oli pari viikkoa, olin siis pahasti kusessa.

Oliko sitten jumala, maaherra vai loordi Superkompensaatio, mutta viikossa tapahtui sitten jotain mitä en edes uskaltanut toivoa. Kaikki palaset tipahtivat koloihinsa. 7-manna oli viimeinen valintapaikka 10milaan ja jotenkin pystyin päättämään että unohtaisin kaiken muun. Tai ehkä se päättäminen ei ollut niin kova juttu, mutta se että se oikeasti onnistui. Vedin eläimenä. Otin happea ja se kulki suoraan nenästä pohkeisiin. Puhalsin ulos puhdasta kaasumaista maitohappoa. Puristin käden nyrkkiin vaihtopuomin ja leimantarkastuksen välissä. Heristin sitä alla rouskuvalle asvaltille. Siinä on saatana, syökää! Tuntui hyvältä, tuntui pelottavan hyvältä.

Aamulla sitten jatkettiin kisaa ja jossain vaiheessa, kun meidän laaki sitten oli maalannut kakkoseksi Pajunlehti sanoi, että haluaa jutella. Sitten se kysyi, että mitä mä sanoisin sellasesta että alottaisin 10milassa. Vaihtoehtoisia tapoja, joilla saattaisi saada aikaan samanlaisen reaktion: 1) lyö päähän puulla tai esim ällikällä 2) voittaa lotossa isosti 3) katsoa hymyilevää tyttöä alle 5cm etäisyydeltä. No mä vedin siis aika sanattomaksi siinä. Yskin vähän aikaa ja kysyin et jaa alottaa, ootko nyt ihan varma. Ja Pajunlehti oli ihan varma.