korkeintaan viihdearvoa 2

Pientä blookikirjoitusmotivaatiokuoppaa on nyt. Juhannuksena kerättiin harjoitusvastusta ja nyt sitä ruvetaan hyödyntämään. Ens viikonloppuna Suunto-Gamekset ja muuten vaan kovat Gamekset tuolla Kaarinassa. Palataan sieltä sitten astialle – tässä kuitenkin vielä Phony-Gamekset. Oiskohan sitten pelattu tarpeeks?

Phony-Games, H21A

[tulokset] [väliajat]

K-5: Ihan kiva.

5-9: Mahdollisesti Uzben taitokouluun eksemplaarea: miten hankitaan riittävä nöyryys nopeasti ja varmasti ennen kauden pääkilpailua? Nimimerkillä Tekniikka hakusessa. Niin että jos joku osais selostaa miten tän pystyy tarvittaessa toistamaan?!

9-M: Ihan kiva.

Varma Juhannuksen alkamisen merkki on perinteinen Jukolan suunnistusviesti. Tällä kertaa juostiin Mikkelin kuuluisalla raviradalla ja hyvin juostiinkin. Ruotsin ylpeys ja lajin kiistaton häpeäpilkku IFK Yöteboy oli nätisti neljäs. Aftonbladet julkaisi ihan uutena tietona, että kyseessä olikin maailmankupin kisa ja edustettu joukkue länsinaapurin ykkönen. Vähempikin asiantuntemattomuus olisi riittänyt päivän parhaisiin nauruihin, sillä kisan jälkeen on ollut kohtuullista päänsärkyä, mittaamatonta väsymystä ja kohtuullista turvotusta oikeassa nilkassa.

Valintarosessista sen verran, ja ehkä myöhemmin lisää, että oma paikkahan oli liimattu aloitukseen joukkueesta riippumatta jo hyvissä ajoin, ja asiasta tiedotettiin juoksijalle itsellekin jo ainakin noin kuukautta ennen. Kuten aikaisemmista läpinöistä on luettavissa, usko ykköseen pääsemisestä eli ohuesti, joskin sitten koki pientä elpymistä, kun treenit sujuivat suunnitelmien mukaan, suunnistuskin ajoittain kivasti ja lopuksi Pipokin vielä nosti spekulointeihin mukaan. Muut sinivalkoiset sortuivat samaan aikaan pikkuskaadailuun ja epävarmoihin vetoihin, joten lopulta manageri otti Tiomilassa hyväksi havaitun sapluunan käyttöön myös Jukola-joukkueen leivonnassa ja ilmoitti kokoonpanon sähköpostin välityksellä kisaa edeltävänä tiistaina noin kello 23:30 Suomen aikaa. Koska oma osuus oli nimenomaisesti aloitus ja ollut selvänä pitkään oli valmistautuminen helppoa. Aloittamisen hienoja puolia on nimenomaan osuuden etukäteen ilmoitettu alkamisajankohta, jolloin erilaisten metsäänlähtötilannevariaatioiden luomisen voi unohtaa. Toisaalta en korvannut tätä vajausta ottamalla osaa muuhun strategiointiin, vaan päätin vetää niin ikään Tiomilasta tutulla K.I.S.S.-kaavalla, eikä siihen totisesti totisesti sovi liiallinen spekulointi.

0-K: Koivistolaisen kanssa joskus naureskeltiin, että avausosuus tulisi juoksemaan ensin kierroksen ravirataa lähtöauton perässä. Ylähuuli nyki ylöspäin, kun järjestäjiltä tihkuneet huhupuheet vahvistettiin kilpailukeskuskartan muodossa, josta huomattiin lähtökiihdytyksen varsin suuri mitta. Lopullinen pään repeäminen sattui sitten Venlojen lähtöä ihmetellessä, kun aloittajien eteen oli asetettu sellainen totopelaajille tuttu lähtöauto lähtöportit levälleen. Veljesten lähdössä sitten oli savolaisella itsevarmuudella ja osaamistasolla saatu asettua se lähtöraakki siipineen ihan siihen muutaman metrin päähän kisailijoista. Tunnettu tosiasiahan on, että tavallinen kylmäverinen etelämaskulainen kiihtyy nollasta tuonne kahdenkymmenenviiden kilometrin tuntivauhtiin tuollaisessa puolessatoista sekunnissa ja muut tietysti sitäkin nopeammin. Eikä se kosla kyllä sitten lähelläkään yhtä nopeasti kuin kuumaveriset keskieurooppalaiset. Huuto ja parku siinä pääsikin monelta. Oma lähtöpaikka mahdollisti ajolinjan hakemisen rajoittimen vasemmalle puolelle jääneeseen koloon, jota en kuitenkaan ihan ehtinyt hyödyntää, kun lähtöautossa tilanteen kireys tajuttiin suhteellisen nopeasti. Ykkösrasti ei löytynyt kartalle ennakkoon spekuloidusta paikasta, vaan jostain reilun kolmen kilsan päästä K-pisteestä – sieltäkin vasta pitkän kartan availun jälkeen. Tarkistin rastin järjestysnumeron kolmeen otteeseen.

Jukolan lähdössähän ei koskaan ole tarvinnut tunnelmaa kovin kaukaa etsiä, eikä kyllä tälläkään kertaa. 1400 äiää, kohiseva yleisö ja pimenevä suvi-ilta saa kyllä kivetkin tarvittaessa itkemään. Kylmiä väreitä aiheutti lisäksi Nightwishin soittaminen ja edellämainittu lusiferin lähtöauto, joka levitti tuomipäivän kotkan lailla siipensä kilpailijoiden eteen, sulkien veljet karsinaan. Kaikkea tätä nauttimista häiritsi jonkun myskihärän aivan polttavan pistävä hienhaju, joka kyllä sai jo yksistäänkin silmät tulvimaan ja pään sumenemaan hapenpuutteesta. Pääepäiltyä tuomitsevasti syyttävä sormi osoittaa numerolla kolme, eli juurikin edestä, startanneen joukkueen juoksijaan. En tosin väitä, että oma tuoksu olisi ollut yhtään sen parempi – tai no, okei, väitän.

[tulokset] [osuusajat] [väliajat] [gps-seuranta]

Jukola 2009, 1.os 12,5 km

K-1: Ratamestari lupaili kisasivuilla yllätyksiä, eikä sitä nyt sitten tarvinnut erityisen kauaa odotella. Lähtöviivalta ykköselle naurettava noin 4,1 km raapaisu – näihin rastivälimittoihin ei Jukolassa sitten kuuskytluvun olla päästykään. Siihen, oliko tämä sitten hyvä veto, en lähe ottamaan kantaa, mutta hyvin se mustalaishajontakin kyllä puri.

Eka ajatus välistä, heti sen kolmannen tarkastuksen jälkeisen pöllämystyneisyyden hälvennyttyä, oli suunnilleen vei v***u. Siinä sitten yritin olla rennosti, joka tarkoitti, että äiää tuli ohi oikealta ja vasemmalta. Alun suoran pätkän jälkeen otin pienen oion vasukista, joka taisi olla muutaman sekunnin oikeaa kiertoa hithaampi, mutta ei se siinä konkurssissa ollut suurikaan ongkelma. Suurempi oli vaisu kulku, jota vähän jo ounastelin alkuverrytelyissä. Sen sijaan perjatai-iltana murskattu nilkka ui tyytyväisenä paksussa burtskimarinaadissa. Päävalmentajan ohitin melkoisella väkipakolla yhteen alamäkeen, joskin hyvä rullaus upposi kuitenkin nätisti ajoasennon notkahtamiseen ja asetelmat palasivat. Ykkönen tuli sitten lopulta vastaan ja äiää saapui kohteeseen oikelta ja vasemmalta. Yksi tämän elämän pisimmistä – ja tylsimmistä – väleistä taittui aikaan 17 minuuttia 44 sekuntia, jolla oltiin jääty kärjestä minuutti, sen osia ja oltiin sijalla 68. – sivuosuma.

1-2: Rastilta tiputan Jannen peesissä kentälle, jossa edellisen rastin koodin kyselyllä yritetään sekoittaa palettia. Löyly ei kylmiä kiviä kastelemalla kovene, vaikka päävalmentaja jatkaa keskustelua myös seuraavan rastin koodista. Kostan tämän henkisen pelin myöhemmin fyysisesti. Seuraava rasti todetaan kuitenkin samaksi ja se rapsitaan nätisti parin korkeimman kohdan kautta. Letkaa on jokseenkin, mutta sen suunta on epäselvä, joten oma kompassi ohjaa. Kierrän kiven väärin päin ja Fränki kuittaa – isken peesiin.

2-3: Kakkonen ei sen erityisemmältä näytä. Väki on harventunut hieman pidemmille hajonnoille ja väli on selkeä. Rastimäkeen ja siitä rastille, tutut naamat, varma fiilis.

3-4: Nelkulle otan vähän omaa linjaa, mutta TuSsin paidan pidän sektorissa. Hyppään kuviorajalta suolle jonkin kapulan päälle niin, että oranssivalkoinen heilahtaa mättääseen. Se oli kuitenkin aidosti vahinko. Ennustelen yhteistä rastia, mutta olen täydessä suunnistusvalmiudessa ja täydellisesti kartalla kokoajan. Vedänpä vielä vähän käsijarruakin, ennen tiheikköön sukeltamista. Rastikiven päällä on salamoiva kuvaajien joukko, joten edellinen pohdinta osuu maaliinsa. Olen paikalla sijalla 30, 17 sekuntia kärjestä – pitkälti hyvin kallistetun sisäkaarteen juoksemisen ansiosta.

4-5: Kohti viitosta lähtee tasan yhtä letkaa, jonka jatkeeksi isken. Mietin, että mennään snadisti oikealle, mutta korjaan aukolla ja ajan mäen laitaan. Rinne on jo valmiiksi ukkoa täynnä, mutta notko on selkeä ja 69:ähän ei pummata. Koodin katsomisen jälkeen tulikin vähän paineita, mutta klaarasin ne kivasti.

5-6: Pääsen livahtamaan alta, ennen kuin oikealta saapuu valtava rivi ukkoa haravoimaan etelärinnettä. Edellä menee ainakin Halden, jonka kyydin kelpuutan tielle asti. Tiellä lyön suunnitelmat lukkoon ja arvioin vähän hankalampaa rastinottoa. Otan aukon jälkeen homman lapaseen, eikä edellä oikein ketään näytä hyvään suuntaan etenevänkään. Jyrkänteestä kiinni ja sysivihreään peukut pystyssä. Salama leimasee samalla sekunnilla ja ruuvvaan kihlattuun lisää syöttöä, kun yö ympärillä tiivistyy yht’äkkiä. Kylmät väreet raapivat selkää ja olen kertakaikkisen fiiliksissä – en Jukolan, en hyvin halkeavan lipun, enkä minkään muun kuin vain erittäin pimeän metsän takia.

6-7: Marengin mussuttaminen päättyy ja käännän Wilman napsun pienemmälle kaasulle, kun noustaan rastipöheiköstä pienelle aukontyngälle ja lopulta tielle. Edessä kaarteleva letka vetää rastin eteen pienen koukun vasemmalle, vaikka rastikivi paistoi lähes tielle asti. Piste on yhteinen ja pyyhkäisen emitin leimasimen yli kahdeksantena, kärkimies pakeni tiheikköön seitsemän sekuntia sitten.

7-8: Marengin sijaan vetäisen tässä välipätkällä jeelit kiduksiini ja siinä rytäkässä mikrovalinnat eivät ihan osu optimeiksi. TV-leima silti seitsemäntenä, joskin tämä edellyttää juomapisteen jättämistä väliin, mikä nyt suu täynnä jeeliä ei ole oikein hyvä. Nyt pyörii taas sama dilema päässä, kuin Tiomilan TV-rasteilla – en tiedä vielä vastausta.

8-9: Seuraava vähän pidempi väli näyttää yksinkertaisimmalta toteuttaa suoraan. Tätä valintaa tukee muutama edellä kulkeva suunnistaja, joita tavoitan vähän paremmalla urahaistelulla. Tien jälkeen kuviin leikkaa vasemmalta Haaska, joka oli tulee isolla loikalla rytöä ja ja ajaa juuri eteen pienelle uran pätkälle. Rytö jatkuu ja vilkuilen väliin vähän kompassia. Isken Haaskan peesissä ja yritän heittää jotain kevyttä kenttäläppää, mutta ei tartu. Mäen nostossa sitten jäänkin ja yritän jotenkin erotella aukkoja valkoisista alueista. En ole todellakaan kartan tekijän kanssa samoilla linjoilla värienkäytöstä, mutta matka tulee täyteen, eikä rastipistettä näy. Vasemmalla on rastipisteen näköinen mäkin, mutta ei kyllä kasvillisuudeltaan vastaa odotuksia. Käyn silti katsomassa ja leimaustahan siellä puuhataan kovasti. En usko, että on oma rasti ja otan pikku paniikin huokauksella näin tässä sit kävi. Koodi kuitenkin täsmää vielä toisenkin tarkastuksen jälkeen, joten kivi tipahtaa syämmeltä. Leimaus kahdeksantena.

9-11: No nyt on helppo ennustaa yhteistä pistettä, mutta suunnistan itse. Letkan kärki ajelee jotenkin ihmeellisesti oikealle, jota lähten korjaamaan ja saan taas pian tutun  havumetsämerkin eteen, jonka suunta on hyvä. Ampumaradalle pääsy on hieno kokemus, edellä ei montaa laagia mene, joskin ohi tulee muutama väkisin, en pysty vastaamaan. Ennen väliaikarastia 11 on taas valtava patteri kameroita pilannut filmiä hikisiin suunnistajiin. Ampumaradan paviljongilla näyttäisi olevan kohtuullisen hyvä meisinki meneillään, jonne olisinkin ilman muuta kurvannut, jos ei olisi mennyt näinkin hyvin. Sijoitus on staattinen kuudes, joskin Prohazckscka repii koko ajan eroa kaamialla kululla lisää.

11-12: Jeelin jämät saan huuhdottua vihdoin suusta, kun juomapiste osuu reitille. Siitä sitten koukkaan ojan pohjalta pururadalle katselemaan taas kun äiää polkee ohi oikealta ja vasemmalta. Lähden epämääräisesti mäkeen ja yritän kuikuilla oikealla puolella olevaa tiheikköä, se jää vähän epäselväksi ja korjaan vaan suuntaa kohti korkeinta kohtaa. Diiseli on nyt tiukalla.

12-13: Taaskin annetaan ei erityisen haastavan oloinen väli, jossa lähinnä alun rusikon survominen tuottaa hankaluuksia. Kuvissa Pellon Panzaria, Mäntsälän Sorsaa ja joitain muitakin jamppoja kuten esim Orientin pikku-Fabea, joka muuten lopulta selviää koko osuuden vikkelimpänä maaliin. Nämä kaikki ohittavat meikäläisen tällä välillä kahdesti, sillä olen ainoa joka nuolee tien ylityksen jälkeen aidanvierestä nopeimman reitin ja saa aluella pönöttäviltä järjestäjiltä täysin ansaitut suosionosoitukset. Sija kuudestoista, kärkeen on vajaa puoli minuuttia.

13-14: Neljännentoista rastin lähestyminen on hitaanpuoleista. Suo on kohtuullisen märjää ja rinne risukkoista. Aukolla saan ensimmäistä kertaa osumaan vihreät ja keltaiset alueet oikein niin kartalle kuin maastoonkin ja kurvaan lipulle ensimmäisenä. Ennen lippua vetovastuuta on tarjoamassa parikin ruotsalaisjoukkuetta, joita kannustan jatkamaan kohti 10m päässä kiiluvaa heijastinta. Grymt! Tässä tulee nyt kuitenkin sen verran ulkokaarretta, että enää ei edes teoriassa pysty taistelemaan osuusvoitosta. Kulkupoliittisesti asiahan ratkesi jo ennen K-pistettä.

14-15: Radan viimeinen suunnistusrasti odottaa muuten hieman vaisun välin päässä ja olen melko tyytyväinen matkan lähestyessä vihdoin loppuaan. Saan matkaseuraksi Sorsan, joka mukavana miehenä jaksaa jalat hapoillakin vastata väsyneisiinkin juttuihin. Rastinotto vähän jännittää etukäteen, mutta yritän tehdä tienylitykset huolellisesti ja katson kompassia paljon. Lippu halkeaa pienen letkan mukana hyvin.

15-16: Seuraavan rastin tunnistan naisten lähetyksestä ja vilkaisen vielä pikaisesti loppuradan kierrot kuntoon. Pertun kanssa kirotaan päivän kuntoa ja käydään leimalla.

16-17: Edestä lähtee Hiisirastin mies suoraan, minä ja Mäntsälän mies tielle. Jälkimmäinen osoittautuu hieman hitaammaksi lenkiksi, varsinkin kun siihen lisätään vielä liimainen kulku. Rastinotto perusvarmaa työskentelyä, oma tekeminen säilyy loppuun asti. +0:15

4:e!

17-M: Sitten se odotettu ja peljätty loppu viimein aukeaa eteen ja tuubi laitetaan jälleen mankeliin. Mitään ei enää tule, ja koska seuraava ottelu on Juhannus, ei sieltä ole mahdollista lainata. Juoksu ei ole kaunista, ei lähelläkään, mutta tulos onneksi on. Saan molemmista palautetta välittömästi vaihdon jälkeen.

GPS-murkulan palauttamisen jälkeen ensimmäiseksi kuulen norjaksi jonkin kysymyksen. Vastaan nostamalla kymmenen sormea kohti taivasta. De’va ti!

En lupaa mitään, mut Jukolasta vois viel vähäsen yrittää mehua puristaa.

Jukola-suoritukset so far:
1.os: 26/1406 (-09), 273/1321 (-05)
2.os: ei suoritusta
3.os: 92/1330 (-08)
4.os: 32/1250 (-06), 286/1120 (-01)
5.os: 35/1120 (-03), 192/1158 (-02), 347/1066 (-00)
6.os: 159/1181 (-04)
7.os: 79/1151 (-07)

2000: TuS 6 451.
2001: TuS 3 170.
2002: TuS 3 113.
2003: TuS 2 90.
2004: TuS 2 111.
2005: TuS 3 212.
2006: MSP 3 84.
2007: MSP 2 59.
2008: MSP 2 54.
2009: IFKGbg 1 4.

Oli Phony Gamekset, on Jukola, tulee Juhannus. Mikään ei muutu.

Er ikke oppnåeligt just nå.

Lete från IFK:s Intranät, eller vente en uke. Takk.

0-K: Ja sieltä kuviin. Jukola on viikonpäästä purkissa ja meikäläisenkin pitäisi tähän aikaan olla mielellään jo siskonpojan rippijuhlista kotona kravaattia leikkaamassa. IFKin joukkueenjulkistus on venymässä viimetinkaan, jota tietysti edesauttaa Nielsenin tilanteen kipristyminen ja yhden muuttohaukan päivän kunnon arvoitus. Ankkurirastit oli managerin kirjaan merkattuna ja nyt on tulokset lähetetty. Onko IFKin Jukola-radie Tiomilasta tuttu 6,9 km vai imperialistinen 329,9 km – se oli päivän kysymys.

Jumalan armosta samalla minuutilla on lähdössä TuSsin oranssikeltaisissa Touko, jolle annan välittömästi asian havaittuani pahaa öögaa. Kaveri huomauttaa, että ei olla samassa sarjassa ja henkiset pelit päättyvät siihen. 2 minuutin viivalla sanon, että laittaa äänekkään päänsä kiinni ja äskeisestä tilanteesta väännetty huumori vaihtuu ehkä turhankin vakavaksi jännittämiseksi. Piippi katkaisee kiusallisen tilanteen ja sinkoan itseni radalle.

[tulokset] [väliajat]

Ankkurirastit 2.pv H21A2: 10,0 km

K-1: Kartta taittuu käsien väliin ja lähden lusikoimaan ihan puhtaalla kompassisuunnalla. Maastossa on suuntauraa, joten vauhdinpito ei ole vaikeaa. Touko kertoo jälkikäteen aikoneensa keskeyttää tässä kohtaa kisaa. Luen suuremmat mäet ja haen katseella juostavaa linjaa. Suoritan rastipisteen laajennuksen ja homma on nätissä. Alku tullaan varsin rehvakkaasti, traanemies Haikonen vetelee pohjat kymmenellä sekunnilla, oman kilsa-ajan jäädessä tasolle 5:10/km.

1-2: Toinen pitkä väli heti alkuun, jonka toteutus näyttää suoraviivaiselta. Välin kohteet eivät ole aivan yhtä selkeitä ja ajaudun lievästi oikealle, josta ehkä jokunen sekunti ajanhukkaa. Juoksukaan ei ole enää alun lennokasta. Tappiota traanelle 56 sekuntia, eli ollaan tässä vaiheessa jääty kärkivauhdista jo reilu minuutti. Sen verran pakko mehustella, ettei Haikonen härgjäisen alun jälkeen enää saa tossua vastaavalle syönnille, joten tasaisen taulukkovauhdin miehet: menkää koteihinne. Mehustelua tietysti laimentaa urhon korkeahko ikä ja se tosiasia, että oma loppukiri alkaa liian myöhään.

2-4: Kolmosvälillä tummuminen on tosiasia. Avokallioalamäessä ladattu KERS-järjestelmä ei toimi tiemaalla vaan mies painuu mutkalle. Pahalta tuntuu jo tässä noin 15 minuutin sprinttailun jälkeen. Optimilinjan väliaika on 46 sekuntia nopeinta miestä hitaampi, mutta jos nyt verrataan johonkin järkevään, vaikkapa traaneen, niin lähes 20 sekuntia tulee tuota edellämainittua valovuotta kavennettua. Neloselle perusvarma suoritus, kumpare on suhteellisen selkeä, eikä suuntakaan lipsu.

4-6: Viitoselle palataan varmuuden vuoksi tielle, suorempi valinta on vähäsen epävarma. Varsinaiseen suomalaiseen tapaan yläkautta rastille. Kisaa tässä vaiheessa johtava Efimov on sekunnin nopeampi, vaikka oma tummuminen ylämäessä olisi tarjonnut isompaakin marginaalia. Kuutoselle Roman kuitenkin korjaa tilannetta, samalla kun oma suunnistus hieman sumputtaa. Reilu suunta löytyy lopulta nyhräämisen tilalle ja loppuväli tullaan rapsakasti. Puoli minuuttia nopeimmalle, periaatteessa ilman virheitä, mutta annetaan nyt kymppi. Raivokkaammin olisi pitänyt lähteä alas heti rastilta. +0:10

6-8: Kisan tylsimpiä välejä, jonka aikana käyn juomapisteellä, joka ei tosin osu aivan optimireitille. Uskon näin hävityn muutaman sekunnin tulevan korkoineen takaisin loppuradalla. Muuten väli menee hyvin, mitään ameriikan temppuja ei esitetä, eikä odoteta. 33 sekuntia Efimoville, joka on karannut jo kahden ja puolen minuutin päähän. Kasille lähtösuunta on vajaavainen ja käytän lisäksi välin alkumatkan ysivälin pohdiskeluun. Tiheikkösuossa, josta rastikin jo näkyy, tapahtuu herääminen. Ei jää virheseulaan.

8-9: Väsy alkaa vaivata. Radan loppurytke häämöttää ja kun vielä suunnistustehtävätkään eivät ole kahdenkaksisia olleet ottaa uteliaisuus ympärillä tapahtuvasta liikkeestä vallan. Kompassilla pääsen rastin lähistölle ja asiasta on jonkinlainen aavistus. Pitää kuitenkin käydä kastamassa tossut rastin läheisellä suolla, ennen leimausta. Pehmeää on työskentelykin. +0:15

9-10: Järjestelmä varoittaa väsymyksestä, tuttujen kanssakilpailijoiden aiheuttamasta häirinnästä, puutteellisesta suunnitelmasta, heikosta kompassisuunnasta ja toisen ojan ylityksen jälkeen vieläpä epävarmasta sijainnista, joka maaston selkeyteen nähden on outoa, mutta edellämainitut tekijät huomioonottaen ei. Käyn pohdintaa välillä ajelenko kylmästi suunnalla vai otanko kiinni. Enkä osaa päättää. Käyrästä voi katsoa tämän kamppailun vaikutuksen suunnistukseen. Tavallaan on hauskaa, että tiedostan nämä yllä luetellut asiat omasta tekemisestäni, mutta olen täysin kykenemätön tekemään asiaintilalle mitään. Lopulta saan ajettua itseni mäen reunaan ja homma palautuu urilleen. Tästä kuitenkin sellainen puolisen minuuttia ylimääräisestä matkasta ja sen ajan suoritetusta epävarmasta ja hitaasta etenemisestä. Jos teet pummin, tee se nopeasti. Rastinotto nätisti mäen reunaa ja aukon kulmaa peilaillen. +0:30.

10-12: Kympillä elimistön tilaa tarkkailevan laitteen releistö vissiin leikkaa kiinni, koska aloitan jokseenkin eläimellisen raivoamisen, jonka tulosena kakkosnoteeraus yhdelletoista. Kahdelletoista, sitten valot palaavat hetkeksi ja tummennan ylämäessä reilusti. Takkiin tulee tossulla reilut kaksikymmentä sekuntia näinkin lyhyellä välillä. Puhdasta tekemistä joka tapauksessa, kaikki systeemit pelaavat.

12-14: Radan viimeiset faktiset suunnistusvälit otetaan raivolla. Harvoin on tällaista osakseen saanut, varsinkaan henkilökohtaisessa kisassa. Reservi on oikeasti puristettu tuubista ulos, mutta polla leikkaa silti riittävästi ja tekee oleelliset ja oikeat havainnot. 13:sta pohjat ja 14:stakin vain kuusi sekuntia kärkiväliajasta. Sijoitukset nousevat, maisema vaihtuu, aitaa kaatuu ja joku muu sujuvan suorittamisen latteus tähän.

(c) Jamo

14-M: Maaliin sitten heilutellaan sitä äsken tyhjäksi rutistettua tuubia ja otetaan ehkä vähän seuraavankin kisan varastoista. Suunnistukset on suunnisteltu, vaikka joku saattoi vielä 14:sta pummatakin. Jopa eurovaaleja tiukempi A2-sarja menee samalla uusiksi sijoilla ynnä muutasta – unholaan.

Jaha, kevyellä otsikkopatterilla lähdetään liikenteeseen. Bloogitekstissähän ensin kirjoitetaan otsake, sitten juttu ja katsotaan kännykästä/interweebistä jotain kivoja kuvia mahdollisesti juttua ryydittämään. Seuraavaksi painetaankin jo julkaise nappia, jonka jälkeen ilmoitetaan Adelle päivityksestä, oikoluetaan ja lopuksi ihmetellään mistä oli taas alunperin tarkoitus kirjoittaa, virheiden korjaamisen ohella.

Jukola-treeningi, Kerttula

Asiaan! Eilen kävin entisen edustusseurani MSP:n Jukola-treenissä, joka oli hyvä. Tai ainakin se herätti ajatuksia, mikä yleensä on hyvä. Veren vähyys oli valitettavaa, mutta eipä se juuri suorittamiseen vaikuttanut. Paremmin olisi tietysti päässyt taas ensimmäisen osuuden tunnelmaan kiinni – se kun ittiä taas Jukolassa on odottamassa. Taisin aikaisemmin sanoa ettei se oikein houkuttelisi, mutta viestimies ei koskaan valita. Nöyryys, kunnioitus ja aito kiitollisuus, aikaisemmin osoitettusta luottamuksesta, valmennusjohtoa kohtaan ajavat itsekeskeisten yksilöllisten motiivien ja menestystavoitteiden ohi, kun työtä tehdään pyytettömästi laakin eteen. Asiaan! Harjoitus oli siis otsakkeella Jukola-treeni ja toteutus seuraava: 4x kahden rastin veto (n. 300-400m), niin että alle tuli tuollaista reipasta pakarajuoksua (VK-MK) sekä polulla, että maastossa noin 1000m. Jos tuo suunnistusosuuden alle juostu reitti näyttää epäselvältä, niin ällös huolko, meillä oli ihan valmentaja paikalla opastamassa seuraavan juoksuosuuden kulkua. Parit ekat suunnistusosuudet meni kiville, mutta lopussa koirat oppivat olla menemättä metsään ilman suunnitelmaa. Pää täynnä happoa elämä on pitkälti tullut vedettyä, joten yllätyksenä ajatusten vajaus ei varsinaisesti iskenyt.

Täyden palvelun Tissimiehessä oli treenin jälkeen tarjolla spekulointisaunat ja ruokaisat iltapalat. All-in-one -pakettiin kuuluu perinteisesti myös jonkin verran maailmanparannusta, itsetunnon kohotusta, treenisuunnittelua ja nyt uutuutena myös lievää eläinrääkkäystä. Keskimäärin talosta poistuu aina jokseenkin ehjempi ja valmiimpi henkilö, kuin sinne on sisään astunut. Tälläkin kertaa siis näin.

Asiaan! Yhtenä teemana oli suunnistusmalli, sana jonka olen ehkä joskus jossakin kuullut, mutta jota en omasta tekemisestäni ole löytänyt, joskaan en kyllä ole etsinytkään. Mulle suunnistusajattelu on kuin autotallissa köhnöttävä työkalulaatikko – siinä on paljon epämääräistä tavaraa. Jos sen olisi joskus avannut, olisi saattanut osan työkaluista tunnistaa, jostain ei olisi koskaan kuullutkaan. Sitten tietäisi, että pakista löytyy jakoavain ja ruuvimeisseli, mutta esimerkiksi läpipaskoa et olisi osannut sieltä etsiä. Joka tapauksessa, sekaisin sekin pönttö on ja selvittämiseen menee kauan aikaa – sitten kun sen joskus saa hoidettua pitäisi siellä olla tarvittava ja vain tarvittava työkalu nopeasti poimittavissa oikeaan arbaittiin. Projekti laitetaan tulille kunnolla Jukolan jälkeen, mutta jotain pohjustusta nyt yritän tässä tehdä.

Harjoittelusta mietin taas, että pitäisikö ruveta satsaamaan, mutta sitä ennen pitäisi suunnilleen tietää, mitä sitä tältä vierailulta haluaa. Riittääkö motivaatio, riittääkö uskallus? Pari visiittiä Tissimieheen varmaan tulee vielä ennen sitä.

Kesänovellisarja jatkuu alun synkistelyn jälkeen perustummentelulla. Käsittelyssä on työnimellä Lagbildning kulkeva toinen osa, jossa käsitellään aikajännettä tammikuun alku – helmikuun loppu. Edellisessä osassahan liikuttiin vaihtoonlähtöä edeltävissä tunnelmissa, mutta sen voi ihan hyvin skipatakin ja hypätä suoraan tähän kiihkeän jännittävään kakkospätkään.

Ruusulaakso

-oj, men snälla, java bort för bara fem minuter!

Viking Line Isabella nosti köytensä ja irrotti ankkurinsa torstaina 15. tammikuuta, autokannellaan Jagge kahta olutsalkkua vaille täynnä ja B2P-luokan hytissä yksinäinen äitin pikkupoika pää täynnä kaikkea joutavaa, jotkh ei kuuluis sinne ollenkaan. Tais siinä nenäliinan reuna vähän kastuakin, kun mietin tulevaa, mennyttä ja vähän olevaakin. Saatoin kuunnella joitain herkkiä meloodioita vielä kaupan tekijäisiksikin, mutta sitten taisi tulla YUP:n Korkeasta Ruohikosta, yritä siinä synkistellä.

Tammikuun alkuun sisältyi melkoisesti kaikenlaista hallinnollista säätöä, joten mihinkään ylimääräiseen aisaintilojen pohdintaan ei aikaa liennyt – ja ehkä hyvä niin. Ensimmäistä kertaa tuli tehtyä montaa asiaa, kuten nyt vaikkapa käytyä IKEAssa ja sossun luukulla. Kämppäkin yllätti, ehkä varovaisten ennakkokäsitysten takia, positiivisesti. Lauantaina iskin ekaan yhteistreeniin ja sunnuntaiksi kouluun. Enemmän odotin tietysti ensinmainittua ja sain. Koulu nyt oli todellakin sivujuonne koko hommassa, vähän kuin syöpä savukkeissa, kalorit suklaassa tai iänikuinen vitutus koko saatanan elämässä.

Treenipuolella liikettä riitti ja pääsin nopeasti sisälle piireihin. Jos kysyi niin vastattiin ja huolta pidettiin niin yksilö-, kuin organisaatiotasollakin, että härmäläinen pysyy vauhdissa mukana ilman ongelmia. Matte vastaili sitten vähän syvällisempiin kysymyksiin ruotsinsuomeksi ja tunsin itseni kertakaikkisen oikeaan paikkaan osuneeksi. Organisaatiotasolla huolenpito näkyi nyt vaikkapa managerin sähköpostipommitteluna ja “lahjakkuuksien kehitysryhmän” jäsenyytenä. Ja mitä organisaatioon tuli niin heti toisena viikonloppuna otettiin Jagge-matka Skåneen Tiomila-tunnusteluihin. Koko, sittemmin Tiomila-ykköseen valittu, miehistö oli paikalla, vaikka en silloin vielä tiennyt tuon taivaallista oikein kenestäkään. Uusia feissejä tuli koko ajan ja sitten piti osata päätellä että oliko kyseessä huippu, huvittelija, jonkun tyttöystävä/vaimoke, toppatakki vai missä roolissa kaveri olikaan. Ja huomenna sama kuvio samojen tyyppien kanssa uudestaan. Jos ei vaikka varttiin sanonut mitään niin sitten kysyttiin. Toisaalta opin hyvin nopeasti ilmeen, jolla osoitin tarvitsevani kipeästi apua. Kielitaito asetti alkuvaiheessa rajuja esteitä oman persoonan välittämiseen ja ajoittain tämä aiheutti turhautumista. Sanaakaan en silti englantia puhunut, jos nyt ei ihan ääretön pakko tullut eteen – tulihan niitäkin toki.

Muut yhteistreenit pyörivät tiiviisti. Maanantaina vedettiin voimaa ja tiistaina vetoja seuramaja Kamrat Gårdenilla/-lta, lisäksi torstaisin ja usein viikonloppuisin (jos ei satuttu olemaan leirillä) tehtiin suunnistustekniikkaa. Piristäviä yökupeja oli tasaisin väliajoin ja aina oli ryhmää liikenteessä. Kaikki treenit vedettiin melko kovaa, tai siis todella kovaa. En ollut tottunut tammikuussa moiseen vetoharjoitteluun, mutta päätin hypätä mukaan ja kokeilla nyt sitten jotain radikaalia. Vähän myöhemmin aloin soveltaa treenejä ja esimerkiksi tein vähän lyhyempiä vetoja, mutta lisäsin vastaavasti vauhtia ja toistoja. Hauskaa olikin kiusata Mattea ja Pajunlehteä aina tarpeen tullen, vaikka viestimiehistö omat treeninsä sitten meikäläisen ohella lopetti, edellä mainitun kaksikon ollessa toistomäärissä ehkä jossain puolen välin tuntumassa. Muuten treenaaminen oli helppoa: kovien yhteisharkkojen lomaan ei erityisiä omia treenejä tarvinnut lisäillä ja motivaation laimetessa yleensä puhelin soi ja joku kyseli lenkkiseuraksi.

Koivusuo

läget?, -läget?, -ja, läget, -ah, läget! bra! du?, -bra, -brabra.

Puhelinruotsia tuli sitten harjoiteltua taas heti helmikuun alkuun. Härmäläinen näytti IFK:n vuosijuhlissa mallia ja joi itsensä sänkypotilaaksi melkein kahdeksi viikoksi. Soittelin sitten nimittäin jonnekin puhelinlääkärille, joka epäili influenssaa ja siksi asia sitten myöhemmin myös varmistui. Hyvät rutiinit ja väkevässä noususuhdanteessa elänyt kuntokehitys ottivat vähän pakkia. Eka lenkki sitten joskus helmikuun alkuun oli muistaakseni tasan 27 minuuttia. Kroppa ei olisi sietänyt yhtään, mutta pää olisi louhahtanut sinne 19 neliön minkkitarhaluukkuun luultavasti viimeistään 4 minuuttia lenkin aloittamisen jälkeen.

Homma kuitenkin palaili urilleen vähitellen, vaikka paniikki Tiomilaan ehtimisen suhteen eli ajoittain paksusti. Tekninen suunnistussuorittaminen oli kamalaa ja ehkäpä karttamerkkejä lukuunottamatta kaikki perusasiat käytiin alkuun läpi molempien kantapäiden kautta. Olin todella tuskastunut tilanteen junnaavuuteen, mutta aina tuskaisimmalla hetkellä tuli sellainen puolittainen onnistuminen, joka valoi, kehityksen tiellä tapahtuvan positiivisen etenemisen havainnointiin, uskoa. Helmikuun loppuun otettiin toinen vierailu lumiseen Skååneen ja kuun vaihteeseen lähdettiin Italiaan isohkolla porukalla. Tiomilaykkösestä mukana etelässä oli seitsemän kaveria.

Aloin kanssa vähitellen muodostaa itsestäni käsitystä svenskien keskuuteen, joskaan en sitten tiedä, että vastasiko se todellisuutta, tuskin, mutta parempi sekin, kuin totaalinen unohdettavuus ja kevytvanilijaisuus. Tein hommia omalla tavallani, ja okei naurettiinhan mulle usein, mutta pystyin perustelemaan tekoni edes jotenkin. Varmaan se, että olin juro suomalainen auttoi. Ja kyllä mä yhtälailla muitten mukana sitten nauroin muillekin, että jengissä oltiin kiinteästi – tai ainakin siltä tuntui. Olin joku, vaikkakin sitten samalla tavalla erilainen kuin muutkin. Musavisoissa tiesin kaikki biisit, joissa oli särökitaraa ja avauduin kun soitettiin jotain Melodifestivalen kolmosta vuodelta 1997. Koskaan ei kyllästynyt ihmettelemään sitä, että aina treeneissä oli oikeasti kaikki mukana, jos ei sattunut olemaan sairaana tai ulkomailla. Ja jos oli telakalla, niin siitä huolimatta oli kaveri KG:lla tahkomassa korvaavaa, kun muut otti intervallia. Ehkä aika on jo kullannut muistot, mutta missään tapauksessa ei silloin ollut ikävä mitään entistä. Lunta ja suksia kaikkein vähiten. Mutta ei se ollut vielä kuin vasta alkusoittoa..

SM-Sprintti sojotti kalenterissa, mutta innostus ei ollut ihan arvokisaluokkaa. Sprinttihän on ns. hehrkkä lhaji, jossa hapen saa kuljettaa 99 %:sti pohkeille ja sitten katsoa mihin se riittää. Tai ainakin näin keskiluokkaisella viestimiestasolla. Hommahan on erkaantunut siinä määrin suunnistuksesta, että oikeastaan ainoastaan kilpailun valvojan seuran nimi paljastaa homman otsikon. Tämä kaikki jurotus ei tietänkään tarkoita, etteikö sitä silti hauskaa voisi olla. Niin viime viikonloppunakin:

Lauantaina lossahdettiin pelipaikalle hotelli Kaarleen keskelle kuuminta Kokkolan iltaelämää ja lähdettiin ihmettelemään kisakeskusta otsikolla iltaverkka. TC:ssä ketään ei juurikaan tuntunut kiinnostavan, joten jatkettiin sitten siitä ihmettelemään pussikaljoittelua ja muita iltaverryttelijöitä tekomäkeen. Tämän jälkeen ajettiin ratamestarin kenties ainoaan miinaan ja piipahdettiin kisaohjeissa mainitulla Pikiruukin alueella toteamassa maasto kelvottomaksi sprinttailuun. Kotiin tullessa jokivarteen oli puhjennut kukkaan punaisia laudanpätkiä mystisillä numeroilla ja ja kupletin juoni alkoi olla selvä. Hipsun kanssa käväistiin sitten vähän valkkarilla Rossossa, jona aikana kauppatorille oli ehtinyt muodostua monenmoista aitaa ja kreppiä.

Vähän tossa ei-IFK-miehen moraali olis joutunu koville, mutta onneksi meillä tota harmaan alueen toimintaa vierasteta ei lain.

H21K1

Karsinta oli mallia metsäisä, joten alkupään lähtöpaikka (lisenssimaksun hienoisesta viivästymisestä johtuen) tarjosi hyvää tilaa edetä vähäväkisillä kurapoluilla. Toiminta oli jokatapauksessa niin selkeää, että lusikan sai survaista mattoon piipistä ja sitten yrittää irvistää mahdollisimman tuottavasti sen 12minuuttia rapiat, mitä hommaan sai kulutettua. Yköselle nussahtaa kivasti pohjat, joten vanhat traditiot ovat tekemässä hiljalleen paluuta. Kakoselle saan sitten minan eteen lähteneen Murtsikan näkyviin ja kokeilen koloselle eri reitinvalintaa. Väliajoista ei pysty päättelemään juuri muuta, kuin että tossu ei nouse ja perä viistää maata. Nelkulle ohitan kaverin ja otan lipun vähän tuurilla: nousuun lähtökohdasta ei mitään käsitystä ja käyrä singottava min sattu. Seuraava maininnanarvoinen asia on sitten seiskalla, eikä sekään kovin kiinnostava ole: meinaan ajella ohi ja alas jollekin toiselle lipulle, mutta käännyn kohdalla ihan uteliaisuudesta tsuumaamaan koodia. Kasin ja kympin haen varmasti. Kympin jälkeen jään jyystämään sorapenkkaa, jonka kapuaminen ei ota tuulta. Maalissa hengityskone vinkuu ja muuta mukavaa, tietääpähän ainakin elävänsä, joskin mahdollisesti kohta kuolevansa. Bätmän ajelee minuutin perään lähteneenä neljä sekkaa nopeammin ja omat jatkosäänssit ei tunnu kovin kaksisilta, mutta riittävä kahdeksas sija 1:18 Mattelle takaa paikan Salutorjetille, jonka vieressä sijaitsevaan hotelliin suuntaan rötväämään.

Hotellissa katon loppuun Rollareitten Shine A Light leffan/keikkataltioinnin, jonka viimeisen erän syke on jotain käsittämätöntä, vaikka sitä Ipodin epä-HD näytön kautta nyt tuskin ihan kaikkea välittyi. Tämän jälkeen käännän tautottomalle toistolle Pajunlehdelle rakkaan nojailuveisun, nimittäin Mustaschin Double Naturen, joka näilläkin sivuilla on aiemmin esiintynyt. Karsinnassa päässä soinut YUP:n Tavaroiden Taikamaailma, ei varsinaisesti aivan täyttänyt härgjäisen kisabiisin tunnusmerkkejä, joten jotain oli kehitettävä. Noin kymmenen toiston jälkeen oli lähdettävä hikoilemaan kynnykselle. Ennen lähtöä muistilohkot tarjoilivat satunnaisia pätkiä Rollareiden kappaleita, joka oli todella jees.

H21, 3,4km

Finaalissa oli sitten sitä ameeriikan meisinkiä, kun juhlakansa lipitti ohrapirtelöä terangilla ja urheilijat pullistelivat vähän liian knafteissa numeroliiveissä graniittijalustalla. Itse verhosin, siveyden ja empatian nimeen, keskivartaloni vähän pidemmällä YU-paidalla. Jalkaan vedin pitkät, kirkuvan oranssit, alistussukat, jotka kaivoin ihan tätä varten naftiksesta viime vuoden FINn Fem Fel päätösjakson jälkeen. En saanut mistään tästä minkäänlaisia kiksejä.

Ja jos nyt sitten kiksittömyydestä puhutaan niin ankeaa on itse kisassakin. Jos tässä jotain reitinvalintahommia tai edes jotain yli-innokkaan ratamestarin miinoituksia oli niin näkemättä jäi. Ysille mentäessä saan Oikaraisen selän lukittua, mikä varmaan auttaa loppumatkan taisteluissa sekunnin-pari. Oma fiilis on luokkaa huono ja naula jysähtää päähän viimeistään matkalla kohti 12:a. Seiskan puoleenväliin saakka tuli jollain tasolla rennosti, mutta sitten kyllä löi koneen tukkoon. Matkalla kasille nuukahdin kanssa hetkeksi, mutta sitten taas alamäessä sai vähän rentoutettua. Lusiferin kameroita oli joka puolella ja samoin muuta oodienssia, joten kokoajan piti yrittää näyttää vähän paremmalta mihin oikeesti olisi ollut mahdollisuuksia (“KKK”, Pekka Salmi n. 1978). Koskipaikan ylityksessä joku isompi kivi alkoi pyöriä pahaenteisesti lopin nappuloiden alla ja hautasin jo itseni häpeään, mutta jotenkin se jalka vielä nousi siitä. Radan kiistatta kiperin tilanne joka tapauksessa. Sehän oikeestaan oliskin tästä enää puuttunut, että ois päätynyt FST:n “Karlebys roligaste hemvideor” lähetyksiin. Sitä ei ois psyyke kestäny.

Kotimatka parannettiin maailmaa Ruoskan rellussa ja olin ihan tyytyväinen suoritukseen. Sija on sivuseikka, jos voi sanoa tehneensä parhaansa ja muistaneensa vielä katsoa mihin se riittää. Bullshit. Pitäisköhän sitä alkaa satsaamaan ja lopettaa kaikinpuolinen mussutus. Tuskin tultais, mut olis sit ainakin kokeiltu. Paskempiakin ideoita vois tosin olla.

Edellä käsitellyssä inleekissä on selitetty sitten miksi ei kulkenut, joten jätän sen käsittelyn pois tästä. Koska asia oli tiedossa, lähdettiin tekemään “puhdasta suunnistusta.”

Prismarastit 2009, H21A1

Yritin ton edellisen tekstin jälkeen luukuttaa perään tän prisma-jutun, mut se sit jäi ja nyt ei enää muista. Ihailkaa viivaa ja naureskelkaa väliaikoja.

Palataan tänään vaikka vielä mielenkiinnottomaan sm-sprinttiin. Erityisen kova suoritus ratametsurilta tuo D55-rata esimerkiksi, kannattaa katsoa ennen kuin haukkuu pääsarjojen ratoja juoksuradoiksi.

Tästä tähän.