Tämä kirjoitelma avaa bloogin kesänovellin “Fjyra månader i GBG”, jossa seuraamme poikkitieteellisen äidin pikkupojan kertomusta matkasta länsirannikolta länsirannikolle ja takaisin. Osia tulee ja Aurajoessa virtaa polkupyörää. Ensimmäisessä osassa “Motivasjon” seuraamme aikajännettä ennen tammikuun 15. päivää kuluvaa vuotta. Teksti hyppii eri tasoissa, sekoittelee unta ja todellisuutta, sekä jättää lopullisen jännän tulkinnan lukijalle – as usual.
Kuivarte?
-Paras vastaus kysymykseen miksi on varmaankin vastakysymys “miksipä ei?”
Homma laitettiin tulille hyvissä ajoin ennen tammikuun 31. päivänä armon vuotta 2008 iskenyttä vaihto-opiskeluhakudeadlinea lukuvuodelle 08-09. Jossain englannin kielioppikurssilla käsi vapisten täytin kaavaketta ja muistan hyvin, että muitakin kurssikavereita kiinnosti huomattavasti enemmän mun lomakkeet kuin – niin – sanotaan nyt vaikka artikkelisanojen oikea käyttö. Tämä vastaa kuitenkin paremmin kysymykseen miten. Miksi, taasen, on hieman monitasoisempi, joskin lopputuleman yksinkertaisuus ja pätkivä muisti saavat sen seuraavassa kuulostamaan varmaankin yksinkertaiselta ja helpolta.
Jos vanha muisti ei täysin petä, löin leiman päätökselle vaihtoon lähemisestä NSM-reissulla Trondheimissa erään sielunveljen kanssa asiaa pohdittuani. Alkoholin osuutta tapahtumiin tutkitaan edelleen. Itse Trondheim oli kuitenkin niin kylmä, tuulinen, kallis, ruma ja kaukana, että se tipahti jo alkukarsintoihin. Norja sen kuitenkin olla piti. Paitsi, että pirun kallista oli. Kalja maksoi niin paljon, että kotona revin sen päätöksen auki. Puoli vuotta Norjassa ja puoli Ruotsissa – sillä mentäisiin. Norjan kanssa heitin lopullisesti kirveen kehään, kun opinahjojen ja suunnismaastojen sijainnit eivät oikein kolahtaneet. Kristiansandissa taas olisi saletisti jäänyt nuolemaan näppejään Tiomilakortteja jaettessa ja kaukana, liian kaukana sekin – siis mistään järkevästä. Muutenkaan en kokenut olevani enää yhtään norjalainen. Sulatin samalla vaihtoajasta puolet pois tarkistettuani, että seuranvaihtaminen kesken kauden ei aiheuta silmäätekeville akuuttia pätemistarvetta.
Ruotsin puolella mietin Uppsalaa, Linköpingiä ja Göteborgia. Uppsalaan näkee Hirvensalosta ja Linköping nyt ei 2005 NSM-reissun perusteella suuria tunteita herättänyt. Vuoden 2006 Tiomila-video sen sijaan herätti. V7:lta, Pardaalilta ja Kimiltä sivukorvalla ja Øysteiniltä suoraan kuullut kommentit vakuuttivat ja homma sementoitiin. Tässä vaiheessa edettiin lähempänä vuodenvaihdetta, eikä asiasta hiiskuttu mihinkään suuntaan. Entisen Mamman sanoin: “mikkä ei ol nii varm ko epävarm.”
Se millä mä sen lopullisen rohkeuden keräsin oli heikko looginen päättelyketju, jonka seuraavassa esitän tukisanoin, pilkuin eroteltuna: elämä, nyt, tai, ei, koskaan. Ei-suunnistavien kavereiden, okei kaverin, mielestä sanat Ruotsi ja elämä eivät koskaan kohtaa samassa lauseessa.
Kummottos?
-Vaihtopaikkapäätöksen saamisesta lähtöpäivään oli yli 10 kk – aika ei ensin kulunut millään ja lopulta se sitten loppui kuitenkin kesken.
Elettiin maaliskuuta 2008 ja alun kovasta itsekuriuhosta huolimatta pientä hehkutusta, hakulomakkeen jättämisen luomasta innostuksesta johtuen ja siitä, tuli suunnistuspiireissä harrastettua. Tilanteen aiheuttama epävarmuus purkautui laukauksenomaisesti kuun alkupuolella, kun vapauttava ja myöntävä päätös kolahti postista. Asian tiimoilta sielunveljelle lähettämäni tekstiviesti sisälsi sanan Göteborg ja huutomerkin. Aikaa lähtöpäivään oli reippaat kymmenen kuukautta.
Yleisesti ratkaisua pidettiin kaveripiirissä – ja toki erityisesti sen ulkopuolella – hyvänä. Pahin vastahangan kiiski oli äiti, jonka kamaloitsi, tietysti, mitä muutakaan äidit osaa tehdä? Omassa fiiliksessä ei pariin kuukauteen ollut silti valittamista. Sitten aika alkoi tuntua pitkältä, alottaisko jotain uutta vai ei? Otin alle projekteja jotka piti saada loppuun ennen lähtöä, projekteja joita ei ollut tarkoituskaan saada loppuun ja projekteja joita ei olisi edes pitänyt aloittaa. Osa loppui hyvin, osa ei ole loppunut vieläkään ja loput on kartuttaneet sitten kokemusta. Näin jälkikäteen paras veto oli varmaankin Oravatonnin rataäyskäröinti, joka oli tietysti työlästä – mutta näin jälkikäteen pohdittuna ihan kivaa puuhastelua, joka piti katseen pallossa edes sen muutaman syyskuukauden.
Kesäksi pistin kämpän Turusta leviäksi ja aloin kehittää jotain korvaavaa toimintaa äitin jääkaapin välittömään läheisyyteen. Mitään merkittäviä saavutuksia en kesältä muista – ja jos muistaisin niin GBG:iin ne eivät liittyisi mitenkään. Mahdollisesti katsoin joitain ruotsinkielisiä elokuvia.
Bussi Jöötteporiin lähtee laiturilta kolme. Ha'd gött!
Syksyksi sain kämpän koulun naapurista asevelihintaan, joten kesätyöttömyydestä ohentunut matkakassa alkoi osoittaa pieniä lihoamisen merkkejä. Ruotsin kruunu alkoi samalla syyskuun alusta ohentua rivakkaasti ja Euroon nähden se ehtikin lähtöpäivään mennessä devalvoitua tommoset 15 %, joten rahaa tuli ovista ja akkunoista. Kansantaloustieteilijänä nyt ei voi mitenkään jättää mainitsematta, että parhaimmillaan yhtellä Eupolla sai 11 kruunua ja 71 äyriä tuossa maaliskuun kuudentena kuluvaa vuotta. Ainakaan Viking Linella ei vielä oltu tehty mitään kurssikorjaustoimenpiteitä Tiomila-paluulaivan aikaan.
Asiaan! Syksyllä aloin ottamaan vähitellen sitten suoraan koodia IFK:n organisaatioon ja sainkin keskusteluyhteyden avattua niin manageriin kuin Henkkeenkin, joka oli jonkinlainen yleishöylä jantunen ja ainakin vastuussa “ulkopuolisista” juoksijoista. Sain suosituksia kämpän sijainnille ja vastaavaa käytännöllistä informaatiota. Mannassa jaagasin sitten jo ihan puheenjohtajan kanssa ja siirtopapereihin tussattiin nimet alle. Seuraavaksi lähetin legendaarisen esittelytekstin ja herätin kerrankin keskustelua pesupaikalla, vaikka sitten edes sen yhden viestin verran. Muuten syksy meni treeniä käynnistellessä, kavereita morotellessa ja, no, odotellessa.
Kämppäkuvio eteni hitaasti, mutta lopulta oma luukku löytyi Rosendalista, pari kilometria Kamratgårdenilta ja aivan Skatåsin reunalta. Kouluun tosin kesti 30-45 minuuttia, mutta se – se ei todellakaan ollut oleellista. Kun GBG:n yliopistosta vihdoin saatiin lähetettyä materiaalia, niin päädyin valitsemaan yksinkertaisista kursseista yksinkertaisimmat. Matskun saaminen venyi niin pitkään, että jopa allekirjoittaneella meni hermo odotellessa ja otin ja mailin lähetin. Alunperin jalona suunnitelmana oli vetää hienoja makrokursseja, mutta ne olivat tipahtaneet pois tarjottimelta sitten edellisvuoden esitteen tekemisen. Toisaalta ainoa motiivi moisten oikeasti hyödyllisten kurssien ottamiseen oli se tosiasia, että ne kotona olisivat a) pakollisia b) niitä opetettaisiin Turussa yliopistolla, jossa tunnetusti laiskoja ja matemaattisesti lahjattomia kyltereitä syödään välipaloina.
Ennen lähtöä ehdin kyllästymään “niin koska sä taas lähditkään” ja “no millasta siellä jöötteporissa oli” kyselyihin. Aika kävi vissiin muillekin pitkäksi. Lopulta tuli sitten aika ruveta raapimaan kamoja kasaan ja Jaggeen. Otin mukaan seuraavia tarvikkeita, luettelen ne tärkeysjärjestyksessä: visa, audiolaitteet, yölamppu, kahvinkeitin, tietotekniikkaa, puku. Sitten vielä alemman prioriteetin kamista niin paljon kuin Jagge veti. Auton tilavuus yllätti positiivisesti kaikki, paitsi ehkä konehuoneen oravat, joiden tehtaalla saama steroidiannos riitti tuskin hädin auton vetämiseen.
Kootimaa kun taakse jäi..
Viimeinen lenkki Rivieran pitkospuilla oli haikea. Vaikka tunnustaudunkin ajoittaiseksi fiilistelijäksi, yllätti omien tunteiden runsaus, eikä kapasiteetti sitten riittänytkään niiden käsittelyyn. Voi elämän karut kävyt, ja sitten kihlauduin Lupinen kanssa. Ihan pelkästä Ruotsiin muutosta ei ollut kyse. Onneksi muuton jälkeisestä elämästä ei puuttunut tekemistä ja pahemmat hajoamistilanteet lossahtivat kiireeseen. Siit sit seuraavas osas, kuulostellaa.
