korkeintaan viihdearvoa 2

IFK Gbg:n Tiomilasatsausleiri odotteli oman vaihtojaksoni toisena viikonloppuna. Toisin sanoen, ehdin juuri saamaan viimeisen muuttolaatikon tyhjäksi, kun virta vaatekaapista kääntyi jo toiseen suuntaan – kohti leirikassia. Jaguaari oli tankattu ja kurssi otettiin kohti Stenestad nimistä kylää Svalövin kunnassa.

Näytä suurempi kartta

Skåne sellaisena, kuin sen muutamista Wallander-leffoista luulin tunteneeni, eli routsalaisten lehtipuustoisena viljalakeuksien pohjanmaana osoittautui rajusti vääräksi heti ensimmäisen treenin ensimmäisellä välillä. Ensimmäiselle heijastimelle oli nimittäin puolikkaan parmaharjun verran nousua. Pian eteen nousivat lisäksi ohdakkeiset pikkupusikot ja kivikkoiset takarinteet. Lehtipuista tullut lehtimössö vuorasi maaston niljakkeiseksi, joten edes nelivedolla ei päässyt “ihan juostavan näköistä” rinnettä ylös. Erilaista linjaa tarjottiin kokoajan eri muodoissa. Vitsi oli tietää mistä kohtaa linjaa ylitti ja jos siinä onnistui oli yleensä pitkällä. Leirin ensimmäinen maasto oli varsin monipuolinen ja niin sanottu “pehmeä lasku”, kuten myöhemmin jouduin toteamaan. Suunnistus sujui kohtuullisesti, sillä se ei ollut tässä(kään) treenissä erityisen hankalaa. Muutama, lähinnä keskittymisongelmista johtunut, virhe pilasi mahdollisesti treenistä tulossa olleen hyvän fiiliksen. Vihreä väri ei vielä tässä treenissä tullut kovinkaan tutuksi, joskin välillä mietin olisinko jonkun maastonkohdan sillä voinut merkitäkin.

Majoituksessa pohdiskeltiin syntejä, yritin ymmärtää vähän norjaa ja tanskaa, mutta lopulta alkoi taas se tuttu päänsärky kun joutuu pinnistämään ymmärrystään vähän liian pitkään vähän liian pitkälle. Poistin rasitustilaa kuuntelemalla ja laulamalla mm. Stellaa.

Seuraava aamu koitti ja olin taas valmiina kuulemaan huonosti, ymmärtämään väärin ja puhumaan sekavia. Odotin leirin toisessa treenissä pääseväni kiinni sellaiseen keski-eurooppalaiseen tykitysmetsään, josta matkalla treenipaikalle olin näkevinäni vilauksia. Viimeiset toivonrippeet huuhtoutuivat mielestä vasta toisella välillä. Rasti sijaitsi vaaleanvihreän alueen sisällä. Näkyvyys oli huono. Havumetsän alimmat oksat katkaisivat näkökentän nopeasti, kartan lukeminen oli hämärässä vähän niin ja näin ja lisäksi maata peitti perkausjätepatja. Tämä olisi tietysti jälkikäteen saattanut olla ennustettavissa alueella olevien metsäkoneurien määrästä. Välillä vaaleanvihreä oli kuitenkin ihan inhimillistä, suhteellisen normaalia “valkoisen oloista” metsää, joskin tämä osasto oli vähemmistössä. Tummanvihreään en sen sijaan mennyt, kuin äärimmäisessä hädässä ja sekin saattoi olla liikaa. Seuraava huomio maastosta oli sen kivisyys. Kartassa on muutamia kivikkoja, jotka olivatkin sitten lähinnä pirunpeltoja. Näiden lisäksi lähes kaikkia laajempia valkoisia alueita päällysti varsin runsas kivistö, joka paikoin vaikeutti itsesuojeluvaistoisten suunnistajien etenemistä. Näkyvyys valkoisilla alueilla oli erinomainen, Suomessa oltaisiin mahdollisesti päädytty jopa jonkinasteiseen avoinaluemerkintään. Tai jopa melko varmasti oltaisiin.

Leiripaikalla jaagattiin strategiaa Tiomilaan. Keskustelua johti norjalainen, tanskalaiset heittelivät innokkaasti kommenttia, ruotsalaiset laukoivat totuuksia ja suomenruotsalainen naulasi teesejä. Suomensuomalainen innostui, vaikka ei puoliakaan tajunnut.

Illan treeni oli leirin odotetuin: seuraottelu IKHP:ta vastaan. Viivalla olikin runsaslukuisesti kummankin laagin jäseniä. Tunnelma oli rento, mutta kilpailuhenkinen. Teknisistä syistä johtuen liikkeelle lähdettiin muutaman sekunnin välein. Oma paikkani oli 3. tai 4. joka tietysti tarkoitti sitä että johdin koko orkesteria pitkähkön ykkösvälin ajan. En viihtynyt etupenkillä, mutta onneksi tahmainen juoksutuntuma ei tarjonnut sitä mahdollisuutta. Muutamat IKHP:n miehet loikkivat lyhyillä väleillä todella irtonaisen oloisesti karkuun IFK:n vastuksen ollessa pehmeää. Itse keskityin pitämään paikkaa letkan sijoilla 3-4, mutta homma rapisi nopeasti hajontoihin. Ympärillä pyörineen materiaalin määrä vaihtelikin koko ajan rajusti. Maaliin pääsin loppujenlopuksi ym. sijoilla nelisen minuuttia kärjen takana, joka kyllä on ihan ok. Maasto oli luultavasti leirin tiomilamaisin, olihan se myös tulevaa kisakeskusta lähimpänä. Valitettavasti mitään hyvää sanottavaa tästäkään metsäpalasta ei ole. Maastopohja oli raskas, joko risukkoinen, pehmeä, muuten vaan vetinen tai kaikkia edellisiä – joskaan ei niin kivinen kuin aamupäivällä. Edellisistä maastoista poiketen myös vaaleanvihreät olivat vaikeasti lähestyttäviä. Valkoisilla alueilla näkyvyys oli jälleen hyvä, lampun koko keila mahtui kivuttomasti kääntymään. Myös penkkaa oli tässä, kuten Tiomilassakin, vähän vähemmän – muutamia yksittäisiä rinteitä lukuunottamatta. Alkaa vähän näyttää siltä, että Jukolasta tulee tänä vuonna Tiomilan kakkososa.

Sunnuntaiaamuna tarjottiin vieläkin huonompaa terängiä, jossa olin päättänyt tehdä pidemmän treenin. Teinkin, mikä saattoi vaikuttaa tämänkin tekstin sävyyn. Homma käsitti neljä noin kolmen kilometrin latua, jotka olisin mielelläni vaihtanut vaikka autonrenkaan vetämiseen kyntöpellolla. Selkään vielä parin tunnin motariajelua, josta olen iloinen selvittyäni hengissä. Tiomilaa odotan siis innolla, en suunnistuksellisten nautintojen takia, vaan siksi että joukkue puhkuu tarmoa ja ykkösestä tulee kova. Siihen pääsy on myös varmasti vaikeaa, mutta niin on yrityskin.

Tiedonantona kaikille faneille: olen päässyt väliaikaiseen määränpäähäni Göteborgin Rosendaliin. Pientä vastoinkäymistä on esiintynyt, mutta ei niin suuria koloja etteikö niitä olisi rahaa mielettömästi kaatamalla saanut tasotettua.

Homman turhat jännitykset tuli jännitettyä jo hieman aikaisemmin, joten ainoa pieni kutittelu oli Jaguaarin suorituskyky ääriolosuhteissa. Nimittäin, täynnähän se oli ja tapanahan sillä on juuri silloin louskahtaa kun sitä vähiten sietäisi. Valmistauduin laittamalla uutta osaa ja voiteluainetta joka sorkkaan riittävästi, joten tehtävät oli tehtynä. Ja nyt seuraa sitten homman antikliimaksi: hyvin kesti. Erityisellä jännityksellä odotettu Jönköpingin jälkeinen pieni motbakkekin selvittiin, vaikka lämmöt siinä tuollaiset kymmenen graadia nousivatkin. Psyykkasin Jaggea taustoittamalla moottorin murinaa pienellä Teräsbetonin falsetiveisaannalla, joten saattoi lämmönnousu johtua myös lievästä myötähäpeästä.

Olin pelipaikalla avaimen saamisen kannalta hieman liian aikaisin, joten kurvasin ensitöikseni lähimmän pankin konttoriin. Siellä minulle ystävälliseen sävyyn neuvottiin hankkimaan ensin henkilöllisyystodistus. Ilmeisesti Svedbankin rahoitustilanteessa ei ole valittamista, sillä esitin olevani täysin valmis siirtämään pankin taseeseen välittömästi vähintään 10000 kruunua ja vaikka toiset mukavaan kynttiläillalliseen virkailijan kanssa. No tästä sitten kämpille, kamojen purkua minkkitarhan luukkuun 002. Luukun ensimmäinen silmiinpistävä puute oli sen sängyn päällinen osa. Oli siis viimeinkin aika menettää IKEA-neitsyys.

Kamojen purkamisen jälkeen, yhteyskokeilu Suomeen ja sitten kaupungille. Liikennesäännöt jätin suosiolla paikkakuntalaisille ja niille jotka eivät ilman niitä pärjää, joten esimerkiksi raitiovaunukaistaa, kävelykatua ja pyörätietä myöden ajaminen sujui sopuisasti. Pysäköinti skatteverketin eteen onnistui täydellisesti. Ruuhkasta en edelleenkään tiedä, mutta ensituntuma oli, että Suomessa vastaavat volyymit eivät olisi pyörineet yhtä sulavasti. Meillä kun saadaan kolmesta autosta, joista yksi menee eri suuntaan ja toinen on pysäköitynä grillille muodostumaan jo ns. paha ruuhka.

Sisällä skatteverkketissä olin laittamassa tietysti ensin sisään kaikkia mahdollisia sosiaaliavustuspapereita. Vasta toinen virkailija sai minut luopumaan ajatuksesta ja lupasi lähettää tarvittavat henkilöllisyysnumerot 2-3 viikon (!) sisällä. Että kärsikää siellä pankissa lamassanne sitten.

Ulkona autoni vieressä olikin sitten keltatakkinen naishenkilö paperivihko ja savuava kynä kädessään jättämässä ilmeisesti jonkinlaista fanipostia. Kieltäydyin kuitenkin ilmeisen loistavilla ruotsinkielentaidoillani kunniasta ja lupasin jatkossa yrittää näyttää rumemmalta. Seuraavaksi sitten IKEAan syömään lihapullia ja siitä puolestaan patjakaupoille. Patjojen välistä kaupattiin kännykkäliittymiä, mutta niitäkään ei alieneille tietenkään myyty. Myyjä kuitenkin lupasi hyvälle tyypille 149 kruunulla 150 kruunua peliaikaa sisältävän prepaid-liittymän, jonka sitten myöhemmin kuulema sais muutettua ihan aikuisten liittymäksi. Netti pyörii nyt sitten sen mitä pyörii niin tuon luurin läpi, kun pitäisi käydä jossain turkaleen toimistossa vetämässä puumerkkiä. Eikä se tietenkään ennen maanantai-iltaa aukea. PRKL.

No huomenna alotetaan treenaamaan, nyt lopetan tän pitkän päivän.

Noniin lähtö lähenee. Fiilis on vähän kaksjakoinen: toisaalta oon todella odottanut tätä hetkeä, pääsee vaihtamaan maisemaa, tutustumaan uusiin ihmisiin, oppimaan kieltä, hakkaamaan treenipajatsoa; toisaalta joutuu jättämään tutut ja turvalliset kuviot, kaverit ja äitin jääkaapin. Ei tässä nyt mitään vetistellä – takasin tullaan kuitenkin nopeammin kuin sitä arvaakaan, eikä lähtemisen suhteen nyt oikeesti mitään jaakobinpainia oo käyty.

Kämppä on keskeltä ultimate treenimaastoa, koulussa on helpoimmat kurssit valittuna – lähinnä syömässä ajattelin käydä ja seuraakin on vaihdettu. Ei tässä enää tarvii ku ladata jaguaari(n värinen astra) täyteen poppivehkeitä ja treenikamoja ja nostaa kytkintä. Talous- ja suunnistuspoliittisesti tilanne on oivallinen, routsin kurnu on viime vuodesta laskenut eypoa vastaan melkein 15 % ja Tiomila juostaan Skånessa vähän reilun 200 km päästä kämpiltä. Enkä nyt varsinaisesti valita, että Ryanair lennättää mut kotiovelta MSP:n leirille Skotlantiin ja takaisin vajaan 55 eypon hintaan. Yritän kertoa avoimesti myös huonoista puolista, ettei ala kuulostaa liikaa matrixin ensimmäiseltä versiolta. Haistellaan!

Aattelin teitä alkaa viihdyttää karttapaketeilla ja ainakin kerran pari kuukaudessa kirjoitella jotain läpäää projektin etenemisestä. Lisäksi tässä karttakansion päivitys on pikkuhiljaa edennyt. Stay tuned.