korkeintaan viihdearvoa 2

Göteborgin kalenteri näytti siinä määrin tyhjää viimeisen tentin jälkeen, että päätin riipaista mukaan MSP:n leirille Skotlantiin. Muita syitä olivat halvat lennot ja se tosiasia, etten ollut vielä tässä elämässä tuonne viskimaahan ehtinyt matkustaa. Halvat lennot voi heti rauhassa kyseenalaistaa, sillä suomeksi se tarkoitti lentämistä Ryanairilla päivää myöhässä sinne ja myös takaisin. IFK:n ohjelmassa olisi ollut Tiomila-katsastus, mutta sen skippaamisesta sovittiin managerin kanssa hyvässä hengessä. Onhan tässä vielä Spring Cupit ja 7-mannat aikaa.

Näytä suurempi kartta

Göteborg Cityn kentältä nousi valkoinen 737-800 tiistaina kello 1245, kyydissään siis hetkeksi demaroitunut kauppatieteiden yo. Laskeutuminen tapahtui puoltatoista tuntia myöhemmin Prestwick – Glasgow:n kentälle, josta matkaa jatkettiin junin. Vajaan 40£:n arvoisella lipulla olisi päässyt aina Invernessiin asti, mutta poistuin jo Aviemoren kohdalla noin varttia vaille seitsemän paikallista aikaa. Vielä oli siis aikaa käydä taputtelemassa yötreeni lähimetsikössä. Ihan hyvin irtosi uudesta maastotyypistä, puuttuneista rastilipuista, vailusta kartasta ja pienestä matkauupumuksesta huolimatta ja sain pään tyynyyn vain hieman reilun 15h kuluttua kämpän oven kolahduksesta.  Maasto yllätti positiivisesti, samoin lämmin ilta – tuulitakin sai jättää alkuverkalle. Heijastimia oli vaihtelevan runsaasti, mutta liikkuvasti ja Myniksestä voisikin hyvin importata pari lupusta harventamaan paikallista hirvieläimistöä. Kartta oli jokseenkin valju ja muun muassa selkeät ajourat puuttuivat (tai no puuttuivat kyllä kaikista leirikartoista), eikä pohjoissuunta tuntunut sekään ihan pitävän kutiaan. Tästä huolimatta kelpo avaus leirille.

Luomu-Lasse kuluttaa kulttuuria

Keskiviikkoaamu valkeni ja olin pirteänä. Päiväksi oli lupailtu vain yhtä s-treeniä, joten senhän pystyi sitten vetämään kovaa. Tai ainakin yrittämään. Paikalla oli myös GBR:n maajoukkuekalustoa ja emit-ajanottoa. Parhain mehu meni kuitenkin alkumatkan korkeaan kanervikkoon, mutta runttausta ei puuttunut. Kuudennen rastin koukkua lukuun ottamatta homma oli näpeissä ja fiiliskin rentoutui maaston loppua kohden keventyessä. 17:lla aika oli täynnä ja jatkoin keräilemään pois takalenkin rasteja. Treenin jälkeen otettiin kulttuuria ja käytiin katselemassa lähilinnaa, sekä Dallas Dhun viskitislaamoa. Viimeiset tislit paikassa tynnyröitiin 1983 ja museoksi paikka muuttui 1988. Kierroksen lopuksi saatiin, jotain blendiä, jossa paikallista oli joku siivu. Pahempaa kuraa oli vaikea nimetä siltä istumalta, joten kotiin mentiin kaupasta löytyneiden Aberlourin (10 yrs) ja Ardbegin (10 yrs) kanssa. Niillä vältti makunystyröiden totaalisen tuhoutumisen. Alle ehti vielä vetää iltalenkin, jonka varrelta löytyi muun muassa Skotlannin vanhimmat linnanrauniot.

Dallas Dhun viskimuseo ja Hiippari

Iltaan mahtui enemmänkin kulttuuria, kun paikan pitäjä heilahti paikalle kilteissään ja tarjoili häggistä. Se oli aivan törkiän hyvvää ja savuinen Ardbegi sopi sille kaveriksi loistavasti. Säkkipillin soitto ja Skotlannin kansallislaulu (tjsp) kruunasivat illan.

Torstaina palattiin sorville teknisen treenin ja brittisparraajien merkeissä. Kahteen osaan jaettu treeni aloitettiin ylämäkiosuudella, jonka kartasta oli tiputettu ne vähätkin yksityiskohdat. Lähestulkoon pelkillä käyrillä vetely ei mennyt aivan tuubiin, tai ei oikeastaan lähellekään tuubiin, mutta se että muut pummasivat vieläkin enemmän lohdutti sentään vähän. Kakkososa tultiin sitten alamäkeen ja yritin paukutella vähän kovempaa. Ykköselle tuli virhe, kun en taaskaan nähnyt, hyvästä lähestymisestä noin 15m päähän huolimatta, lippua ja koukin. Kakkonen meni samasta rööristä, sillä erotuksella, etten rastia ohittaessani edes luullut olevani lähellä. Sen jälkeen mentiinkin reippasti aina epämääräiselle kuutoselle asti ja sen jälkeen puhtaasti maaliin hyvällä vauhdilla. Leirin pummikkain treeni, mutta taas hauskaa suunnistamista monipuolisissa maastoissa.

Hiippari visar veien.

Illaksi oli varattuna yhteislähdöllinen vajaan vitosen yörypistys lähellä Aviemorea (rastit 1 ja 20 jätettiin tarkoituksella väliin). Tarkoitus oli iskeä vähän kovempaa ja sprraajaksi saatiin Gristwood. MSP:n kauden vahvistus Peeter Phil pääsi metsään minuutin muita ennen, mutta mies selvisi lähes maaliin, ennen kuin takaa-ajajat saavuttivat. Tässä ehkä auttoi letkan ykkösen pummit, joissa tietysti olin itsekin mukana.. Se, että ykköselle tulin viimeisenä, ei vielä sotkenut suunnitelmia, mutta kakkosella tuli sitten uusi kämmi. Samalle lenkille ainoana toisena lähtenyt Luomu-Lacce oli tuikkuineen myöskin paikalla ja jonkin asteinen letka saatiin pystytettyä. Kärkiletkassa olivat sitten Setä-Samuli ja Erotic-Ama, joita vahvisti vielä Graham. Koivistolaisen lippu ei haljennut, eikä mies ollut treenin jälkeen juttutuulella. Kakkosperhosen keskusrasti tuotti vielä pikku koukut ja olin Laccen kanssa yhden lenkillisen kärkiletkaa perässä. Tämän jälkeen lyyti alkoi kuitenkin kirjoittaa ja vetelin käsittämättömällä flowlla aina toiseksi viimeiselle asti, joka ei kyllä ollut paikallaan. Tämän myönsi rastin virittänyt M-hiipparikin. Jälkikäteen ainakin Erotic myönsi vedelleensä kiemurat väärässä järjestyksessä, joten jäi vähän kaivelemaan miten letkassa peesarina pääasiassa toimittanut Samuli olisi yksin pärjännyt ja olisiko E-Aman lippu haljennut ilman lisävaloa.. No nyt tuli käkeen se kolme minuuttia, josta kolme ihan puhtailla virheillä. Hieno treeni tämäkin, joskin enemmänkin Brittejä olisi mukaan mahtunut viestifiilistä nostamaan.

Erotic-Ama ottaa kevätkelit kylmänviileästi

Viikon copy&paste.

Perjantaina alettiin sitten siirtelemään katseita kohti viikonloppua ja treenaaminen oli kakkosroolissa. Aamulla käytiin poimimassa rasteja vetotreenin muodossa yhdessä Koivistolaisen kanssa. Parin lyhyen vedon jälkeen todettiin kulku kohtuulliseksi ja siirryttiin venyttelemään tien auringoiselle reunalle. Erittäin lämpmässä kevätkelissä, auringonpaisteessa ja hienoissa maisemissa kelpasi odotella ulkokurvin miehiä. Iltaverkan jälkeen lähdettiin maisemareittiä kohti Aviemorea ja pizzaperjantaita, jossa tehtiin leirin ainoa mättötreeni all-you-can-eat -tyyppisesti. Maisemareitiltä löytyi huikeita näkymiä, vaikka autolla ei päässyt juuri vuoren puolen välin yläpuolelle. Aurinko laski juuri sopivasti järven selälle, kun nälkä sai yliotteen. Aamulla posket näkyivätkin sitten jo vähän kauempaakin takaa päin.

Culbin 18,2km

Lauantain ohjelmassa oli Morray Mixin avauskisa 18,2 km raapaisu, josta voisin kirjoittaa myöhemmin vähän kattavammin, mikäli ehdin. Kartta kuitenkin tässä. Sain taputeltua itseni sijalle 11 14 minuttia Grahamille, joka on aika paljon. Selittyy sillä, että ei kulkenu, plus parilla kämmillä. Kisan jälkeen käytiin Loch Nessillä, josta ainakin Luomu ja Setä hankkivat rastin ruutuun. Pitkä kisa ei tuntunut illalla jaloissa erityisesti, mitä varmaan selittää huono kulku. Koneesta ei kierroksia lähtenyt toivotusti, mutta vääntöä sentään oli. Kyllä se parilla vetopainotteisella viikolla alkaa toimia.

Forresin kaupunkikisa

Viimeinen leiripäivä sunnuntai sisälsi sitten Morray Mixin kakkososan 7,8km kaupunkikisan, joka vedettiin siis urbaanissa ympäristössä sprinttikartalla. Kisan juoni oli ehkä vähän hakusessa, mutta kyllä se ajoittain ihan suunnistustakin tarjosi. Ei kuitenkaan analyysiä luvassa tästä. Onnistuin hyvin, vaikka taaskin meni kulkua tuskaillessa. Kämmit tulivat vähän huolimattomasta kartanluvusta, mutta muuten helpolla radalla tärkeämmäksi nousseet reitinvalinnat onnistuivat pääasiassa hyvin. Neljä ja puoli Madsille, joka on kaiketi luokkaa ok miinus. Tästä siirryttiinkin sitten kämpille aloittelemaan pakkaamis- ja siivoamistouhuja. Oli aika jättää Skotlanti – tältä erää. Toivottavasti punta jatkaa sukellusta, sillä pirun kallista oli vieläkin. Mutta paluu tulee, sitten joskus rikkaana sikana.

Glasgow ei junasta nähtynä herättänyt intohimoja

Kotimatka sujui vähemmän joutuisasti: oma lento lähti tiistaiaamuna samalta Prestwickin lentokentältä, jonne olin viikkoa aiemmin laskeutunut. Edinburgista olisi saanut Kööpenhaminan kautta lentoa Landvetteriin vaivaisella 200£:lla, mutta päätin kiristää vyötä. Hinnalla olisi välttänyt 10£:n bussi-/junalipun ja 14h lisäajan, mutta paremman tekemisen puutteessa suuntasin luomaan katsaukset Skotlannin suurkapunkeihin. Lopuksi päädyin Prestwickiin viettämään yötä hylättyyn vuorka-autotoimistoon, josta vartija kävi kuitenkin poimimassa. Kämpille raahautui sittemmin tiistai-iltapäivällä väsynyt mies. Väsynyt, mutta tyytyväinen. Tyytyväisyyttä lisäsi tentistä ropsahtanut G, eli hyväksytty. Arvioin saaneeni keskimäärin 1,5 pistettä per koulussakäyntikerta. Tein itselleni palkinnoksi tupla-pekonimakaroonilaatikkoa.

Lauantain uroteot 16,7km:
1:a Slinga

2:a Slinga

Lähettäjä Göteborg

Maanantain uroteko oli vierailu Saab-museossa ja seuraavat tehdään sitten Skotlannissa.

Jatkuu..

Lunedì: Maanantai heräsi hitaasti ja.. Otin ison vesipullon ja muutaman patukan suklaata ja istuin Fiatin takapenkille kuuntelemaan Volbeattia. Tanskalainen ajoi kohti merenrantaa jonnekin 50km päähän kartalle, jolla en aikaisemmin ollut käynyt Ilonaiheet loppuivatkin sitten tähän. Perillä odottivat ihan kivat maisemat, mutta maasto oli vielä kartan antamaa käsitystäkin vaisumpi – lisäksi osittain veden valtaama. Ihan mukava aamupäiväpössöttely tuli kuitenkin luikutettua, ilman sen suurempia seksuaalisia merkityksiä. Olotilakin oli loppupeleissä kohtuullinen, vaikka muiden mielestä näytinkin tavallista kurjemmalta kurjelta.

From Italia

Illalla oli sovittu Klubbmatch paimiolaisia vastaan. Yhteislähdöllä oli tarkoitus talloa pitkänmatkan maastossa tuollainen ysi. Hajontamenetelmänä käytettiin kiehkurakeskeistä pesää. Kisavauhdin läpsyttely ei onnistunut alkuunkaan, vaikka ekan lenkin vielä sain roikuttua letkoissa. Toiselle lenkille lähdin omalla valinnalla, joka tietenkin meni täysin päin huonosti. Kolmannella lenkillä törmäilin Erkin kanssa ja suoritin etäleimaamista vääristä pisteistä. Olin valmis luopumaan leikistä, mutta loppulenkin ensimmäisellä rastilla väijynyt kuvaaja kannusti jatkamaan. Eroa kärkiletkoihin parisen minuuttia tässä vaiheessa. Yöllä ei ollut ihan yhtä hyvää tuuria kuin edellisenä päivänä ja juutuin lopun pitkillä väleillä puskiin niin, että Erkki työnteli vielä ohi. Jumbosija tuli kuittiin, vaikka en edes käynyt kaikilla rasteilla. Way to go!

Pajunlehti miettii mahdollisia kiertäviä reitinvalintoja.

Martedì: Tiistai oli suunnistusvapaa päivä ja hyvä niin. Maanantain seuraottelu meni sen verran tissinläpsyttelyn merkeissä, ettei kartalle erityisesti tehnyt mieli. Suunnistuksen sijaan lähdettiin jälleen kohti Materaa, jonka lähistöllä Mats tiesi olevan kohtuullista maastoa pitkän lenkin suorittamista varten. Kuva maaston länsireunasta, joka otettiin sunnuntain 1. Materan visiitin aikana. Kivikkoinen ja jyrkkäpenkkainen maasto tarjosi alkuun haastetta, mutta lopuksi päästiin laakeammille ja loivemmille ylängöille loikkimaan lehmien, hevosten, kettujen ja muutaman paimenkoiran sekaan. Jalkavaivaisille riitti tunti, väsyneille puolitoista. Itselle reilu kakkonen ja Matsille joku vartti siihen päälle. Maasto verotti aika pahasti jalkoja, joten suunnitelman mukainen yhden treenin päivä sopi hyvin.

Fiat, piccolo

Treenin jälkeen poukattiin sitten Materaan juusto/oliivi/hedelmä/pähkinä -markkinoille ja tuulipuvut päällä kaupungin ehkä jupeimpaan kahvilaan, jossa tiskin molemmin puolin pyörittiin kovat kaulassa. Kotiin lähdettiin vielä ostoshelvetin kautta teemana: liika on liikaa – kohtuus liian vähän.

Pitkän retken päälle maistui hyvä ruoka, älyttömän hyvä viini, sekä paksut juustosiivut. Nam! Illalla spekuloitiin hieman Tiomilaa ja seinälehdelle kävi jokainen vuorollaan arpomassa mieleisenä juoksujärjestyksen. Sain kahdeksasta mahdollisesta äänestä 5 (joista yksi oma tietysti), lähinnä osuuksille 3 ja 5. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi seuran materiaali hahmottua, sillä mitään erityisiä aikaisempia meriittejä en ollut tutkiskellut. Spekulaatiomyllyt pyörivät kuumina ja ankkuripaikalle oli tarjolla pariakin nimeä. Koska manageriporrasta ei ollut osallisena jäi joukkueen vääntäminen kiihkeydestään huolimatta varsin kevyeksi ja siirryimme musavisan pariin, josta hain kotiin kakkossijan.

Mercoledì: Viimeinen harjoituspäivä Italiassa tuli lopulta eteen. Olin tätä jo ehtinyt vähän odottaakin, sillä suunnistuksellisesti olin ollut sekä ulkopuoliseen, että sisäiseen tarjontaan varsin pettynyt jo hyvän tovin. Vielä oli jäljellä kuitenkin pari treeniä, joista yritin ottaa irti edes jonkunlaista fiilistä.

Aamulla ajettiin noin tunnin päähän Materan toiselle puolelle, jälleen entuudestaan tutulle kartalle (MOC long 2007), pötkimään tuollainen kuutosen latu. Maasto oli täynnänsä piikkistä puskaa, joka kyllä onnistui tuhoamaan oman vähänkin kiinnostuksen tätä treeniä kohtaan. Muutenhan kyseessä oli ihan suunnistuksekas ja vauhdikaskin alue. Tästä ei muuta tuliaista siis kuin veriset sääret – hamekausi tosin oli menetetty jo aiemmin.

From Italia

Illaksi oli pykätty vielä leirikisa, jonka läpäisystä oli tiettyjä epäilyjä ilmassa jo hyvissä ajoin. Sain kuitenkin psyykkaysta sen verran, että päätin repiä viimeisetkin karstanpalat tiskiin. Homma lähtikin käyntiin hyvissä merkeissä, mutta, alas, rasteilla olleet punaiset grepinpalat eivät tarttuneet silmiin. Ei kertaakaan. 7. rastilla totesin olleeni nyt sitten tilapäisesti punavihrersokea ja jätin pelin kesken. Yhtään kunnon pummia en tehnyt, mutta ei. Sitten alkoikin perinteinen suomalaiskansallinen olotila puskea päälle, kun ei yksinkertaisesti vaan nähnyt niitä snitseleitä. Että se siitä. Grappapullon kuittasi Hannu Pertinpoika, joka olikin viilannut koko alkuviikon. Ylivoima oli murskaava. Mies oli nopein, sekä alun väliaika, että lopun takaa-ajo-osuudella. Toiseksi tuli PR:n Magnar ja oisko sitten tullut toinen Mats sinivalkoisista. Heille kuitenkin lähinnä lämmintä vettä, vaikka ei se grappakaan mitään varsinaista herkkua ole.

Vaikka viimeinen treeni/kisa menikin ihan pisin kaakeleita, niin autoon istui tyytyväinen mies mielessään vain se tosiasia, ettei tarvinnut enää palata.

Leiristä jäi siis käteen haavoja, tukku vanhoja tuttuja karttoja ja yksi kohtuullinen kilpailusuoritus, jota ilman kotiin ei olisi kyllä matkannut yhtään mitään hyödyllistä. Torstai kului matkustellessa ja siirtymä Il Valentinosta Studiegångenille otti tuollaiset 13h. Jalat olivat aika heikkona leiristä perjantaina ja mietin pääsenkö sunnuntaiksi viivalle lainkaan. Siitä seuraavassa terveisin nimimerkki: kyyneleet silmissä ICA:n kuivien tuontiappelsiinien kanssa – eihän näitä saa edes auki saatana!

Bongiorno, Puglia on jälleen nähty. Kyseessä on siis Mediterrainian Open Championship 2009 jatkoleirillä tuettuna, eli pitkälti sama setti kuin tuli vedettyä MSP:n kanssa keväällä 2007, nyt siis IFK:n letkassa. Päätin lähteä mukaan viime tingassa edelliskerran hyvien kokemusten perusteella, mutta valitettavasti tällä kierroksella jäätiin ene- ja vähemmän odotuksista – monellakin osa-alueella.

Giovedì: Hyvissä merkeissä lähdettiin kuitenkin matkaan: Landvetterin lentokentällä tuli semmosta loskan sekaista vettä, aka terveyssitehiä, joita ei todellakaan jääny kaipaamaan – ja reilun kolmen tunnin jälkeen ilmoitetaan reilulla tanskalla että Roomassa on +20 astetta. /me liké

Laskeutuminen Roomaan

Jos nyt halutaan saivarrella, ja tottahan me halutaan, voidaan toisaalta todeta, että keli ei tuohon noin 500km siirtymään ollut aivan optimaalisin. Sitä sitten nylpytettiin Fiat Puntolla menemään niinkin hartaasti, että perille päästiin vasta seuraavan päivän puolella. Matkalla oli mahdollisuus pikku lenkkiinkin, mutta mosalogistiikkayksikkö oli kussut treenikamat tietenkin väärään autoon, joten tyydyin statistin ja fototuristin rooliin.

Venerdì: Perjantaina polkaistiin sitten taas sorvi käyntiin vanhalla ja tutulla Pineta del Catalanon kartalla, joka viime keikalla tuli turhankin tutuksi.

From Italia

Tuolloin majoituttiin kartan vasemmassa yläreunassa olevaan kompleksiin. Maasto vaati vähän päivittämistä, sillä se oli sitten kartan tekemisen, sitten joskus 2007:n, kasvanut vihreää. Ratana tarjottiin myöskin vuoden 2007 kisaa, rasteilla oli sitten jotain paperinpalasia. Tämä herätti jo vähän pahastusta, joskin aikaisemmin pelipaikalla olemattomilta kuvio saattoi jäädä, nahkeaa karttaa lukuunottamatta, huomaamatta.

Päivän toinen treeni juostiin Ginosan 2004 PWT radalla, jossa allekirjoittanut pummaili myöskin jo vuonna 2007. Treeni meni tällä kertaa paremmin, joskin hauskempaa oli katsella muitten pummeja.

From Italia

Ginosa by night

Onneksi selkään tarjoiltu olut banaanilla ja sen päälle nautittu aito kiviuunipizza, reilulla määrällä kohtuullista viinillä, siirsivät pahempaa pettymystä. Kämpillä nautittiin vielä puoli mukillista Grappaa, se oli suoraan saatanasta.

Sabato: Lauantai toi tullessaan sitten MOC-kisat ja keskimatkan. Vanteet soikeena painelin ykköselle, josta seurasi pummi – kakkoselle isompi. Varmuuden vuoksi koukin vielä lähtöä kohti kolmosta, joten kokonaiskisa alkoi olla paketissa kahden leimauksen jälkeen. Rumensin tilastoja vielä 16. ja 17. rastien isoilla mämmeillä. Yhteensä laskeskelin tehneeni suoranaista pööpöilyä 11 minuuttia ja alle puolen minuutin kämmeistä en viitsi tässä yhteydessä edes puhua. Että arrivederci vaan. Tästä kisasta ei ole tulossa raporttia.

Illalla vedettiin sitten tämän elämän ensimmäinen katuyösprint, jonka spesialistina mua on kuulutettu ainakin erään rokkikaapelikasan toimesta. Ja ihan hyvinhän se menikin. Kivaa oli jne. Maasto oli vanha tuttu Castellanetan vanha keskusta, jonka kaduilla ei edes puristetulla Fiatilla mahtunut kääntelemään. Reaktiot 1:2000 kartalla ruotsalaismummojen seassa saivat olla kunnossa. “Maasto” ei ollut erityisen haastava, joten pummien piti teoriatasolla jäädä reitinvalintojen toteutuspummeiksi. Niiden sijaan onnistuin tekemään lähes klassisen “lukee väärää väliä” kämmin, johon sain tapettua melko tarkaan minuutin. Kovat oli silti tässäkin formaatissa kovia. Tämäkin maasto oli siis entuudestaan tuttu, jollaiseksi alkoi tulla paikallisen karaokemestari Nicola Manfredin kyhäämä kisabiisikin, jolta en voi olla teitä säästämättä:

Tämä kisa oli kuitenkin leirin kohokohtia: täysin absurdeilla lumenimäärillä varustetuilla lampuilla kaahailua ennen kristusta pykätyssä kiviviidakossa, johon ei olisi 50m mittaa saanut suoristettua, kymmenien yhtä hullujen kanssa. “On tää hianoo, on tää elämää.”

Sorry, we only have one czeck.

Domenica: Sunnuntaina jatkettiin sitten siitä, mihin lauantaina jäätiin, eli luvassa oli MOC:n päättävä pitkän matkan kilpailu. Itseluottamus oli rapautunut. Tunnelmaa ei onnistunut nostamaan viimeinen lähtöpaikka 4 min Matsin perään, vaan ajattelin seremonioiden olevan jo käynnissä puskiessani kohti maalileimausta. Vastoin odotuksia kisa onnistui yhtä (monen mielestä väärässä paikassa ollutta) rastia lukuunottamatta yli odotusten. Osittain auttoi 4. rastin jälkeen Hiisirastin paidan ilmestyminen näkökenttään, kun kompassinsa murjonut Pohjala nosteli polviaan kohti 5. rastia. Tätä seurasi hieman tummempi jakso, jonka aikana valkovihreä selkä oli ajoittain näkymättömissäkin, mutta köysi ei kuitenkaan missään vaiheessa täysin katkennut. Myös muutamalla onnistuneella reitinvalinnalla pystyin pitämään mahdollisuuksiani yllä. Tummentelusta siirryin runttaamaan kun letkoihin mukaan saatiin vielä Heiskanenkin. Runttaus vaihtui jo lähes iloiseksi lennoksi ja loppurata tultiin hurmiossa. Maaliin ilmoittauduin kuudentena ja omasta mielestäni huomattavan vähän kärkeen Haldinille jääneenä (6min/12,7km). Kattoo josko tästä tulis vielä ihan erillinen analisointi. Tämän jälkeen sitten jaettiin eypoja voittajille – ja laulettiin tietysti kisabiisiä.

CC, P-A ja Joonas

Illalla kävästiin Materan MC-radalla, joka meni turistellessa ja muiden IFK-juoksijoiden kuvaamisessa.

Mats luonnehti Materan vanhaa kaupunkia vaatimattomasti yhdeksi maailman vaikeimmista sprinttimaastoista, joka tietysti suppeammalla kokemuksella vaikuttaa vieläkin pahemmalta. Karttaa vilkaisemalla voi saada jotain käsitystä asiasta.

From Italia

Tämän jälkeen aloitettiin välitön palautusjuoman tankkaus ja valmistautuminen illan kisabankettiin. Banketti ei nyt sinänsä ollut erityisen erityinen. Manfredi tulkitsi Sinatraa ja muita klassikoita ja väliin tanssahdeltiin vähän YMCA:ta ym. klassikoita. Olisi kyllä heittää erittäin abstrakti tanssiteollistaiteellinen video tähän, mutta artistien pyynnöstä en julkaise. Yksityisnäytöksiä järjestetään nau-rettavan halpaan 80 kruunun hintaan. Tiskistä loppui lopuksi viini, joten sitä oli tuotava kämpiltä, jonne palattuamme luritimme parvekkeelta herkän tulkinnan kappaleesta Heja Blåvitt (lyriksit).

Lunedì: Jatkuu seuraavassa osassa..

Skädäm. Luvattua leiriraporttia seuraavassa. Neljä treenikarttaa: Bergsjön (pe-ilta), Söderås nationalpark (la-aamu), BWN-natt (la-ilta) ja Skummelövs sanddynreservat (su-aamu).

Näytä suurempi kartta

Yöteboylaisittain lähdettiin hieman lumissa fiiliksissä liikkeelle ja tiedossa oli, että Skånessakin olisi lunta jokunen sentti. Onneksi tossa influenssassa ehti katselemaan kaikki Waltsut, joten kaikki Etelä-Ruotsin vuodenajat olivat tuoreessa muistissa. Tämän kun sitten koplasi viime leirin herkkumaastoihin, niin lähti jo valmiiksi lyötynä liikkeelle – pessimisti ei pety. Eka treeni otettiin tällä kertaa reilusti ennen Skåånea paikallisen metsätieyhdistyksen majalta, osittain tiomilamaastoa vastaavassa metsikössä. Olin jostain syystä huomattavan väsynyt, joten otin ruuligisti. Suunnistuksessakaan en ollut ihan terävimmilläni, mutta ajattelin sen johtuvan löysästä juoksuvauhdista. Maasto oli pääasiassa mukavan kumpuilevaa, hyväpohjaista ja hyvällä näkyväisyydellä varustettua – toki muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Tästä sitten MAX-burgeriin pitämään tietovisaa Turun McDonaldseista, josta Stenestadiin reilun puolen tunnin ajelulla. Perillä olin vähän rättinä, mutta ei silti nukkumaan ehtinyt kuin jossain puolen yön paikkeilla. Not good.

Aamulla olinkin sitten aivan nahkana ja sama laahustelu jatkui toisessa treenissä Söderåsin kansallispuiston sinänsä hienoissa maisemissa. Toisaalta laahustelu oli ilmeisesti treenin tarkoituskin, joten onnistuin päämäärässä ilman sen isompaa yritystä. Tämä kartta kannattaa muuten tulostaa omalle puulaakijoukkueelle kassiin, jos tiomilassa tulee puutetta kaljankittausmaisemista – auto kartan koilliskulmassa sijaitsevalle lenkille ja keissi kainaloon, awot. Ainakin vaihtelua Statsgårdenille. Ihan täysin ei auennut, miksi tällainen täysin tiomila-irrelevantti treeni oli tähän väliin isketty. Päälle sitten kateltiin vähän vanhaa karttaa, piirrettiin rataa ja muuta vastaavaa perusspekulointia.

Illalla iskettiin sitten leirin pääharjoitukseen, 12,7km Blue-White-Nighttiin, joka toimi jo puolittaisena tiomilakatsastuksena. Tähän haettiin lähtöasetelmaa torstain yösprintistä, jossa onnistuin petaamaan kolmannen lähtönumeron. Pääsin reilut puolitoista minuuttia Risto Ristonpojan jälkeen maastoon. Homma lähti vähemmän huonosti käyntiin, kuin edeltävällä kaksikolla, sain karkurit ykkösellä kiinni – pienestä koukusta huolimatta. Tuntuma oli kuitenkin edelleen väsynyt, eikä ote omaan suunnistukseen ollut hyvä. Olin todella passiivinen. Aikapommi laukesikin sitten heti toisen välin alkupuoliskolla, kun tein alokasmaisen polkuvirheen ja vielä peesaten. Heikensin omia asemiani vielä rastinotossa ja majailinkin kolmosella jo koko osaston puolivälin heikommalla puolella. Sain kuitenkin eteeni sekä Henri Eliaksenpojan, että Joonas Pajunlehden, joiden perässä päätin roikkua mahdollisimman pitkään. Tätä vaihetta mentiinkin sitten reilusti puolen välin paremmalle puolelle, jolloin oli hyvä aika aloittaa suunnistus ja tehdä kahdeksannelle rastille täysin maatkääntävä reitinvalinta. Se olikin ideatasolla hyvä, mutta toteutus ja rastinotto menivät jälleen laiskasti töitä tehdessä, dvs mot helvete. Pysyin kuitenkin letkassa, vaikka tarjolla olisi ollut ainakin tuollainen 30 sekunnin kaula. Loppuradalla jatkoin vähän aktiivisempaa otetta suunnistukseen ja homma toimi kohtuullisesti. Eliaksenpoika ja Pajunlehti loikkivat karkuun, mutta itse sain puolestani jätettyä Lassinpojan ja Juhaninpojan reippaalla persjuoksulla, jota loppuradalla sai harrastaa. Viimeinen rasti napsittiin isolla munkilla. Lyhyt sykeanalyysi kertoo, että kisapulssille ei päästy oikein missään vaiheessa, vaikka olisi luullut ongelman olevan lähinnä päinvastainen lumen yms. runttauksen vaikutuksesta..

Jagge (oik.) ja muut kurjat

Tämän suoranaisen epäonnistumisen selkään sain sitten vielä vanhan vaivan kantapäähän, joten sunnuntaiaamun treeni jäi lähestulkoon ajatustasolle, vaikka tarjolla oli ihan mukavaa tykitysmaastoa merenrannalta.

Alkuviikko on nyt tullut otettua lunkisti, ja huomenna otetaan puolestaan aamun toinen lento kohti Italiaa ja aurinkoa. Siellä yritän saada uutta intoa sekä suunnistukseen, että juoksuun. Pieni maisemanvaihdos ei ole pahitteeksi. Palataan.

Hiton ahdistavan joensuulainen värimaisema, mut näillä lyriikoilla kuitenkin leirille.

IFK Gbg:n Tiomilasatsausleiri odotteli oman vaihtojaksoni toisena viikonloppuna. Toisin sanoen, ehdin juuri saamaan viimeisen muuttolaatikon tyhjäksi, kun virta vaatekaapista kääntyi jo toiseen suuntaan – kohti leirikassia. Jaguaari oli tankattu ja kurssi otettiin kohti Stenestad nimistä kylää Svalövin kunnassa.

Näytä suurempi kartta

Skåne sellaisena, kuin sen muutamista Wallander-leffoista luulin tunteneeni, eli routsalaisten lehtipuustoisena viljalakeuksien pohjanmaana osoittautui rajusti vääräksi heti ensimmäisen treenin ensimmäisellä välillä. Ensimmäiselle heijastimelle oli nimittäin puolikkaan parmaharjun verran nousua. Pian eteen nousivat lisäksi ohdakkeiset pikkupusikot ja kivikkoiset takarinteet. Lehtipuista tullut lehtimössö vuorasi maaston niljakkeiseksi, joten edes nelivedolla ei päässyt “ihan juostavan näköistä” rinnettä ylös. Erilaista linjaa tarjottiin kokoajan eri muodoissa. Vitsi oli tietää mistä kohtaa linjaa ylitti ja jos siinä onnistui oli yleensä pitkällä. Leirin ensimmäinen maasto oli varsin monipuolinen ja niin sanottu “pehmeä lasku”, kuten myöhemmin jouduin toteamaan. Suunnistus sujui kohtuullisesti, sillä se ei ollut tässä(kään) treenissä erityisen hankalaa. Muutama, lähinnä keskittymisongelmista johtunut, virhe pilasi mahdollisesti treenistä tulossa olleen hyvän fiiliksen. Vihreä väri ei vielä tässä treenissä tullut kovinkaan tutuksi, joskin välillä mietin olisinko jonkun maastonkohdan sillä voinut merkitäkin.

Majoituksessa pohdiskeltiin syntejä, yritin ymmärtää vähän norjaa ja tanskaa, mutta lopulta alkoi taas se tuttu päänsärky kun joutuu pinnistämään ymmärrystään vähän liian pitkään vähän liian pitkälle. Poistin rasitustilaa kuuntelemalla ja laulamalla mm. Stellaa.

Seuraava aamu koitti ja olin taas valmiina kuulemaan huonosti, ymmärtämään väärin ja puhumaan sekavia. Odotin leirin toisessa treenissä pääseväni kiinni sellaiseen keski-eurooppalaiseen tykitysmetsään, josta matkalla treenipaikalle olin näkevinäni vilauksia. Viimeiset toivonrippeet huuhtoutuivat mielestä vasta toisella välillä. Rasti sijaitsi vaaleanvihreän alueen sisällä. Näkyvyys oli huono. Havumetsän alimmat oksat katkaisivat näkökentän nopeasti, kartan lukeminen oli hämärässä vähän niin ja näin ja lisäksi maata peitti perkausjätepatja. Tämä olisi tietysti jälkikäteen saattanut olla ennustettavissa alueella olevien metsäkoneurien määrästä. Välillä vaaleanvihreä oli kuitenkin ihan inhimillistä, suhteellisen normaalia “valkoisen oloista” metsää, joskin tämä osasto oli vähemmistössä. Tummanvihreään en sen sijaan mennyt, kuin äärimmäisessä hädässä ja sekin saattoi olla liikaa. Seuraava huomio maastosta oli sen kivisyys. Kartassa on muutamia kivikkoja, jotka olivatkin sitten lähinnä pirunpeltoja. Näiden lisäksi lähes kaikkia laajempia valkoisia alueita päällysti varsin runsas kivistö, joka paikoin vaikeutti itsesuojeluvaistoisten suunnistajien etenemistä. Näkyvyys valkoisilla alueilla oli erinomainen, Suomessa oltaisiin mahdollisesti päädytty jopa jonkinasteiseen avoinaluemerkintään. Tai jopa melko varmasti oltaisiin.

Leiripaikalla jaagattiin strategiaa Tiomilaan. Keskustelua johti norjalainen, tanskalaiset heittelivät innokkaasti kommenttia, ruotsalaiset laukoivat totuuksia ja suomenruotsalainen naulasi teesejä. Suomensuomalainen innostui, vaikka ei puoliakaan tajunnut.

Illan treeni oli leirin odotetuin: seuraottelu IKHP:ta vastaan. Viivalla olikin runsaslukuisesti kummankin laagin jäseniä. Tunnelma oli rento, mutta kilpailuhenkinen. Teknisistä syistä johtuen liikkeelle lähdettiin muutaman sekunnin välein. Oma paikkani oli 3. tai 4. joka tietysti tarkoitti sitä että johdin koko orkesteria pitkähkön ykkösvälin ajan. En viihtynyt etupenkillä, mutta onneksi tahmainen juoksutuntuma ei tarjonnut sitä mahdollisuutta. Muutamat IKHP:n miehet loikkivat lyhyillä väleillä todella irtonaisen oloisesti karkuun IFK:n vastuksen ollessa pehmeää. Itse keskityin pitämään paikkaa letkan sijoilla 3-4, mutta homma rapisi nopeasti hajontoihin. Ympärillä pyörineen materiaalin määrä vaihtelikin koko ajan rajusti. Maaliin pääsin loppujenlopuksi ym. sijoilla nelisen minuuttia kärjen takana, joka kyllä on ihan ok. Maasto oli luultavasti leirin tiomilamaisin, olihan se myös tulevaa kisakeskusta lähimpänä. Valitettavasti mitään hyvää sanottavaa tästäkään metsäpalasta ei ole. Maastopohja oli raskas, joko risukkoinen, pehmeä, muuten vaan vetinen tai kaikkia edellisiä – joskaan ei niin kivinen kuin aamupäivällä. Edellisistä maastoista poiketen myös vaaleanvihreät olivat vaikeasti lähestyttäviä. Valkoisilla alueilla näkyvyys oli jälleen hyvä, lampun koko keila mahtui kivuttomasti kääntymään. Myös penkkaa oli tässä, kuten Tiomilassakin, vähän vähemmän – muutamia yksittäisiä rinteitä lukuunottamatta. Alkaa vähän näyttää siltä, että Jukolasta tulee tänä vuonna Tiomilan kakkososa.

Sunnuntaiaamuna tarjottiin vieläkin huonompaa terängiä, jossa olin päättänyt tehdä pidemmän treenin. Teinkin, mikä saattoi vaikuttaa tämänkin tekstin sävyyn. Homma käsitti neljä noin kolmen kilometrin latua, jotka olisin mielelläni vaihtanut vaikka autonrenkaan vetämiseen kyntöpellolla. Selkään vielä parin tunnin motariajelua, josta olen iloinen selvittyäni hengissä. Tiomilaa odotan siis innolla, en suunnistuksellisten nautintojen takia, vaan siksi että joukkue puhkuu tarmoa ja ykkösestä tulee kova. Siihen pääsy on myös varmasti vaikeaa, mutta niin on yrityskin.