Joko lähtis?
Kevväämmällä oli vähäsen hiljasta blogipoliittisesti. Yritettiin vähän liian hienoa joka sektoorilla. Koska projekti G on alkamassa kuukauden sisään, oon ottanu alottamiskynnyksen madaltamisen korkeaksi tavoitteeksi. Tällä palstalla sitä tietysti voi isse kukin kysellä, että voiko julkaisukynnys jotenkin vielä madaltua. Kyllä voi, sillä keväällä ilmeisesti joskus Ankkurirastien aikoihin tuli kirjoitettua (ja julkaisematta jättämättä, miten taipuu?) seuraava aihio:
19.4.2010: Oon tässä nyt viime päivät kuunnellu jonnin verran Johnny Cashin American -series levyjä. Niitä on kaikenkaikkiaan nyt julkaistu kuusi alpyymiä, joista viimeinen tossa reipas pari kuukautta sitten. Ite laulajahan poistus keskuudestamme jo hyvissä ajoin ennen vuosikymmenen puoliväliä, mutta mä oon nyt vasta ehtiny mukaan. Näissähän on idea se, että välistä on Cashin omaa tuotantoa, välistä covereita vanhoista klassikoista. Elviksen, U2:n ja Tom Pettyn biisejä muun muassa. Perusasetelma on äärimmäisen yksinkertainen mies ja kitara, joskus vähän jotain jousia, pianoa tai rumpua on säestämässä, mutta lähinnä vokaaleihin perustuu – ainakin mun kokema viehätys – näissä biiseissä. Päällimmäinen ajatus on kuitenkin, et jostain yhdestä ja kahdesta peruselementistä saa kaiken tarvittavan – ja ehkä vähän päällekin. Voisko sama toimia omassakin touhussa? Siis toimiihan sekin, että on pataljoonan verran äi’iä soittamassa omaa soitintaan, mutta riski siihen että menee kiville nousee. Saisko sillä, et hallitsee pari juttua täydellisesti kisoista platinaa tai kultaa? Vaikka alkuun jollain sinkulla?
Vaikka yletön pohdinta on mun päälaji ja selkeä vahvuus, ei se koskaan oo oikein näkynyt suunnistusanalyysin terävyytenä. Oon huono analysoimaan, osaan arvioda ja laskea juu virheet kun saa väliajat käteen ja kepsistä nyt saa viivat vähän sinne päin kartalle. Joskus on joku rasti löytyny hyvin, mutta se että mikä siihen johtanu syy on ollu on usein hautautunu jonnekkin sinne itsemyhäilyn huminaan. Vähän tekis mieli kehittyä, ja nyt kun siihen on rahallisestikin ulkomailla hillumisen muodossa satsatukin, tarttis varmaan tehrä jottain tälläkin sektorilla.
Ankkurirastien jälkeen mulla kävi mielessä, ehkä ekaa kertaa, ettei kysees sittenkään ois ihan täysin tuurin perustuva laji. Et millään rastilla ei mee yli puolta minuuttia aikaa hukkaan on ihan saavutettavissa – mut vaatii ne peruselementit. Mulla ne on varmaankin suunnistusajattelu ja a
Tarina päättyi noilta osilta tohon ja suureksi mysteeriksi jäi, mikä on se toinen peruselementti – josta tiedämme vain, että se alkaa a:lla – ja tietysti ehkä vielä suurempana partikkelina se mikä näitä elementtejä vaatii.
Ympär käyrään yhteen tullaan, nimittäin aika samanlaisilla fiiliksillä ollaan taas blookistelemassa. Tällä kertaa vaihtajaan on ladattu the Beatlesin koko tuotanto, lukuunottamatta Yellow Submarine -levyä, jota en laske kylläkään varsinaiseksi studioalpyymiksi. Ensimmäinen kappale, joka ensimmäiseltä levyltä löytyy on I Saw Her Standing There ja se on kerrassaan oivaa rokkia. No on tässä vähän erilaiset koukut kun Cashillä, mutta toimii. Toinen juttu on, se mitä nyt parissa viimeisessä tekstissä on hekumoitukin eli se, että on taas saanut ittensä uskomaan lipun halkeamiseen. Se taitaa olla yks juttu, mikä olikin eniten kadoksissa fookuksesta, siis se luotto. Matkahan tavoitteeseen on säilynyt suunnilleen yhtä pitkänä.
Metaosastoa sen verran vielä, että toinen tai oikeammin ensimmäinen syy ottaa tämä teksti takaisin pöydälle löytyy viime syksyltä ja Mäntsälästä, jossa joku ilmeisesti biologian ylioppilaskokeisiin valmistautuva suunnistajakaveri sai yhdistettyä yösuunnistuksen jotenkin evoluutioon ja lisääntymiseen. Huigeinta oli kuitenkin se, että idea tähän oli löytynyt tämän blookin ballistisesti kohtuullisen epäortodoksisesta “Rationaalisen valinnan teoria” tekstistä, jota ei jaks linkittää tähän.
Ja koska suunnistus ja seksi ovat tunnetusti toistensa substituuttihyödykkeitä, oon taas huomenna viivalla – Piikkiössä, jossa kaikki ylläoleva todistetaan taas suureksi itsepetokseksi. Täältä tähän.
