korkeintaan viihdearvoa 2

Syksy on palannut ja ottanut uuden erän elokuun voitokseen kääntänyttä kesää vastaan, joten kesänovellisarjankin alkaa olla parempi raahautua jo areenalle. Viimeksihän jäätiin suunnilleen siihen, ettei vielä oltu päästy juuri mihinkään, joten jatketaan siitä. Kaikenkaikkiaanhan kyseessä on jo kuitenkin kolmas kesänovellisarjan jakso. Tavoitteenasettelussa päädyttiin antamaan tälle osalle aikajakson maaliskuu – Tmiinusyksiviikko kattaminen.

Puglia – Highland Non-Stop

Maaliskuuhun herättiin sitten Italian Puglian maakunnassa, samasta huonesta legendaarisen Tiomila-09 kartantekijän Maths Carlssonin kanssa. Tässä vaiheessa en ollut erityisen tietoinen asiasta, mikä ehkä vaikutti siihen, että Mathsin kanssa käydyt keskustelut liikkuivat pääasiassa aiheiden rock-musiikki, suomen kielioppi ja ääntämys, ruotsin kielioppi ja ääntämys, suomenruotsin kielioppi ja ääntämys, grappa, viski, ruoka, juustot ja viini ympärillä. Suunnistusaiheesta keskustelu jäi vähiin myös leirin köyhän suunnistuksellisen annin takia – tehtiinhän samat treenit osittain jo vuonna 2007, kun pelipaikalla oltiin MSP:n kanssa. Varsinaisesti taitoelementti ei siis kiinnostanut, mikä näkyi suorittamisessa. Pitkässä kisassa pääsin lähimmäksi “tasoani” ja jaksoin uskoa Tiomila-unelmaan, vaikka tässä vaiheessa kehittynyt seurakaverituntemus huomautti tehtävän vaativan jotain muutakin kuin kevyttä läpänheittoa kaveriporukassa. Läpänheitto-osasto hoidettiin kuntoon MOC-kisasetin päätteeksi, kun IFK:n Finländaren-osasto otti kunnon grappa-turpeiset – any publicity is good publicity. Öykkäröinti tuotti tulosta: kun leirikonsortion jäsenet kukin vuorollaan nimesivät tulevan 10mila joukkueen, esiintyi kirjainyhdistelmä TM siinä viidesti. Heja Blåvitt kohosi soitetuimpien kappaleiden listalla.

Jos latteutta “väsynyt, mutta onnellinen” joskus saisi käyttää, käyttäisin sitä kuvaamaan tunnelmia Italian keikan päättämiseen naama edellä kotihetekalle. Henkisesti olin samojen treenien juoksemiseen aivan valmis ja fyysisestikin alkoi, jännä sinänsä, kunnon leireily leirielämineen vaatia veronsa. Tuollaisen parin viikon ohramehuvoittoisten palauttelun jälkeen lähdettiin sitten Skotlantiin vaihteeksi MSP:n kyydissä. Ennen lähtöä kävin ehkä noin viidennen kerran koulussa ja tein vaihtojakson ensimmäisen ja viimeisen pulpettitentin. GBG:ssä Italian leirin aikoihin vallinnut pieni talvijakso päättyi kotiinpaluun aikoihin ja Cityn kentällä sai takin ottaa kainaloon ja kävellä t-paitahihasillaan Ryanairin koneeseen. Koneeseen kävelin pää pystyssä, olihan viestikauden avaus Hallandsstafetten mennyt omalta osalta paremmin kuin uskalsin toivoa, vaikka Grusåttanilla en sitten ihan kaamiaa kulkua osoittanutkaan, kasi taittui tuonne 28 minuutin pintoihin. Joka tapauksessa managerin vihkoon oli ensimmäiset merkinnät saatu.

Skotlannissa tunsi taas olonsa kotoisaksi, sillä välitön negatiivinen palaute alkoi juosta heti viimeisellä siirtymällä juna-asemalta majoitukseen. Tai no kotoisaksi ja kotoisaksi, kyllä se GBG:kin alkoi vähitellen ihan lunastaa paikkaansa mun sydämmestä. Näkökannasta riippuen tätä voi pitää sitten hyvänä tai huonona juttuna. Jootota, msparmalaisten leisillä oli ihan peruspössis ja vaikka treenit olivat GB:n maajoukkueen veroista tasoa niin sellainen yleinen IFK:n laatuleima puuttui. Vaikea verrata, mutta hyvä leiri joka tapauksessa. Korvasin Grappan paikallisella elämänvedellä, mutta leirikännejä ei yksin tullut vedettyä. Yritys oli hyvää, mutta jouduin pitämään kivaa pääasiassa selvinpäin. Normaalisti en perusta sosiaalisesta paineesta, mutta nyt annoin sen vaikuttaa valintoihini. Fyysinen rasitus jäi vähäsen Italian leiriä kevyemmäksi, vaikka kisaa tälläkin kerralla juostiin. Loppumatka olisi sitten sopinutkin loistavasti Köyhää vituttaa aina – toteaman mainosmateriaaliksi lentokentällä yöpymisineen yms. nuukailuineen. Kuten aiemmin todettua tämä ei sopinut lainkaan imagoon. Luulin lisäksi tulevani vähintään kipeäksi, mutta jollain mandariineilla sieltä tultiin. En sitten tiedä miten fiksua tämän leirin ottaminen tähän taas oli, mutta koska halvat lentoliput saivat homman näennäisesti vaikuttamaan halvalta, eikä “järkevää” tekemistä ollut muutakaan hyppäsin rekeen.

Highland – Scania -rollercoaster

Tai no tavallaan säästyttiin sairauksilta, eli ei. Seuraava koettelemus oli nimittäin Spring Cup, johon lähdettiin taas lähestulkoon suoraan lentokentältä. Fiilis oli vähäsen epävarma, oman terveyden suhteen siis. Natstafetin juoksin vielä tuloillaan olevan flunssan herkistämänä, lauantaina en päässyt majoituksesta 500m:ä kauemmas ja sunnuntaina puristin väkisin viestin ankkuriosuuden IFK:n kolmosessa. Keskustelin taas manageri Puckin kanssa, myös näistä kisoista ja hän näki insatsini erittäin positiivisesti. En kuitenkaan ollut omaan liikeeseeni sunnuntain kisassa tyytyväinen, mutta en kyllä ollut ihan terveitten papereilla liikenteessäkään. Erityisesti kalvoi, kun GMOK1 meni ja ohitti tällä osuudella – mutta ehkä ensikertalaisena säästyin kovennetulta. Ajoittaiset välähdykset aiheuttivat kuitenkin liikehdintää laagissa ja aloin havaitsemaan a) pientä hermostuneisuutta seuransisäisen rankinglistan sijoilla 8-12 ja b) parempaa huomiointia samaisen listan kärkipään urheilijoilta. Ei varmaankaan tarvitse mainita, että tämän havaitsemisen jälkeen alkoi mailan grippiteippi kulua jokseenkin paljon nopeammin. Tiomilaan oli alle kolme viikkoa.

Sanotaan, että tao kun rauta on kuumaa. En tiedä fysiikasta sen enempää, mutta jos tavoitteena on kyseisen metallin taivuttaminen johonkin toiseen muotoon onnistuu se sitä helpommin mitä kuumempaa taottava aines on. Oman raudan lämpötiloista en tiennyt hevovvittujakaan, mutta nyt löin minkä jaksoin. Ade tuli SC:n jälkeen GBG:iin ja mehän suunnistettiin ja juostiin ihan reilusti. Mulla alkoivat olla jalat aika paskana, mutta sen myöntäminen tässä vaiheessa ei todellakaan ollut itsekkäälle ja tavoitteelliselle urheilijalle sopivaa käytöstä. Terveydestäkään en ollut ihan perillä. No Ade ei sentään vielä saanut mua ajettua monttuun, mutta hoidin homman itse kahdella 14h sisään vedetyllä kisalla kovahkon treeniviikon päätteeksi. Olin rikki, olin ihan paloina. Kipeä, jalkasoiro ja pääjumi. Tiomilaan oli pari viikkoa, olin siis pahasti kusessa.

Oliko sitten jumala, maaherra vai loordi Superkompensaatio, mutta viikossa tapahtui sitten jotain mitä en edes uskaltanut toivoa. Kaikki palaset tipahtivat koloihinsa. 7-manna oli viimeinen valintapaikka 10milaan ja jotenkin pystyin päättämään että unohtaisin kaiken muun. Tai ehkä se päättäminen ei ollut niin kova juttu, mutta se että se oikeasti onnistui. Vedin eläimenä. Otin happea ja se kulki suoraan nenästä pohkeisiin. Puhalsin ulos puhdasta kaasumaista maitohappoa. Puristin käden nyrkkiin vaihtopuomin ja leimantarkastuksen välissä. Heristin sitä alla rouskuvalle asvaltille. Siinä on saatana, syökää! Tuntui hyvältä, tuntui pelottavan hyvältä.

Aamulla sitten jatkettiin kisaa ja jossain vaiheessa, kun meidän laaki sitten oli maalannut kakkoseksi Pajunlehti sanoi, että haluaa jutella. Sitten se kysyi, että mitä mä sanoisin sellasesta että alottaisin 10milassa. Vaihtoehtoisia tapoja, joilla saattaisi saada aikaan samanlaisen reaktion: 1) lyö päähän puulla tai esim ällikällä 2) voittaa lotossa isosti 3) katsoa hymyilevää tyttöä alle 5cm etäisyydeltä. No mä vedin siis aika sanattomaksi siinä. Yskin vähän aikaa ja kysyin et jaa alottaa, ootko nyt ihan varma. Ja Pajunlehti oli ihan varma.

Kesänovellisarja jatkuu alun synkistelyn jälkeen perustummentelulla. Käsittelyssä on työnimellä Lagbildning kulkeva toinen osa, jossa käsitellään aikajännettä tammikuun alku – helmikuun loppu. Edellisessä osassahan liikuttiin vaihtoonlähtöä edeltävissä tunnelmissa, mutta sen voi ihan hyvin skipatakin ja hypätä suoraan tähän kiihkeän jännittävään kakkospätkään.

Ruusulaakso

-oj, men snälla, java bort för bara fem minuter!

Viking Line Isabella nosti köytensä ja irrotti ankkurinsa torstaina 15. tammikuuta, autokannellaan Jagge kahta olutsalkkua vaille täynnä ja B2P-luokan hytissä yksinäinen äitin pikkupoika pää täynnä kaikkea joutavaa, jotkh ei kuuluis sinne ollenkaan. Tais siinä nenäliinan reuna vähän kastuakin, kun mietin tulevaa, mennyttä ja vähän olevaakin. Saatoin kuunnella joitain herkkiä meloodioita vielä kaupan tekijäisiksikin, mutta sitten taisi tulla YUP:n Korkeasta Ruohikosta, yritä siinä synkistellä.

Tammikuun alkuun sisältyi melkoisesti kaikenlaista hallinnollista säätöä, joten mihinkään ylimääräiseen aisaintilojen pohdintaan ei aikaa liennyt – ja ehkä hyvä niin. Ensimmäistä kertaa tuli tehtyä montaa asiaa, kuten nyt vaikkapa käytyä IKEAssa ja sossun luukulla. Kämppäkin yllätti, ehkä varovaisten ennakkokäsitysten takia, positiivisesti. Lauantaina iskin ekaan yhteistreeniin ja sunnuntaiksi kouluun. Enemmän odotin tietysti ensinmainittua ja sain. Koulu nyt oli todellakin sivujuonne koko hommassa, vähän kuin syöpä savukkeissa, kalorit suklaassa tai iänikuinen vitutus koko saatanan elämässä.

Treenipuolella liikettä riitti ja pääsin nopeasti sisälle piireihin. Jos kysyi niin vastattiin ja huolta pidettiin niin yksilö-, kuin organisaatiotasollakin, että härmäläinen pysyy vauhdissa mukana ilman ongelmia. Matte vastaili sitten vähän syvällisempiin kysymyksiin ruotsinsuomeksi ja tunsin itseni kertakaikkisen oikeaan paikkaan osuneeksi. Organisaatiotasolla huolenpito näkyi nyt vaikkapa managerin sähköpostipommitteluna ja “lahjakkuuksien kehitysryhmän” jäsenyytenä. Ja mitä organisaatioon tuli niin heti toisena viikonloppuna otettiin Jagge-matka Skåneen Tiomila-tunnusteluihin. Koko, sittemmin Tiomila-ykköseen valittu, miehistö oli paikalla, vaikka en silloin vielä tiennyt tuon taivaallista oikein kenestäkään. Uusia feissejä tuli koko ajan ja sitten piti osata päätellä että oliko kyseessä huippu, huvittelija, jonkun tyttöystävä/vaimoke, toppatakki vai missä roolissa kaveri olikaan. Ja huomenna sama kuvio samojen tyyppien kanssa uudestaan. Jos ei vaikka varttiin sanonut mitään niin sitten kysyttiin. Toisaalta opin hyvin nopeasti ilmeen, jolla osoitin tarvitsevani kipeästi apua. Kielitaito asetti alkuvaiheessa rajuja esteitä oman persoonan välittämiseen ja ajoittain tämä aiheutti turhautumista. Sanaakaan en silti englantia puhunut, jos nyt ei ihan ääretön pakko tullut eteen – tulihan niitäkin toki.

Muut yhteistreenit pyörivät tiiviisti. Maanantaina vedettiin voimaa ja tiistaina vetoja seuramaja Kamrat Gårdenilla/-lta, lisäksi torstaisin ja usein viikonloppuisin (jos ei satuttu olemaan leirillä) tehtiin suunnistustekniikkaa. Piristäviä yökupeja oli tasaisin väliajoin ja aina oli ryhmää liikenteessä. Kaikki treenit vedettiin melko kovaa, tai siis todella kovaa. En ollut tottunut tammikuussa moiseen vetoharjoitteluun, mutta päätin hypätä mukaan ja kokeilla nyt sitten jotain radikaalia. Vähän myöhemmin aloin soveltaa treenejä ja esimerkiksi tein vähän lyhyempiä vetoja, mutta lisäsin vastaavasti vauhtia ja toistoja. Hauskaa olikin kiusata Mattea ja Pajunlehteä aina tarpeen tullen, vaikka viestimiehistö omat treeninsä sitten meikäläisen ohella lopetti, edellä mainitun kaksikon ollessa toistomäärissä ehkä jossain puolen välin tuntumassa. Muuten treenaaminen oli helppoa: kovien yhteisharkkojen lomaan ei erityisiä omia treenejä tarvinnut lisäillä ja motivaation laimetessa yleensä puhelin soi ja joku kyseli lenkkiseuraksi.

Koivusuo

läget?, -läget?, -ja, läget, -ah, läget! bra! du?, -bra, -brabra.

Puhelinruotsia tuli sitten harjoiteltua taas heti helmikuun alkuun. Härmäläinen näytti IFK:n vuosijuhlissa mallia ja joi itsensä sänkypotilaaksi melkein kahdeksi viikoksi. Soittelin sitten nimittäin jonnekin puhelinlääkärille, joka epäili influenssaa ja siksi asia sitten myöhemmin myös varmistui. Hyvät rutiinit ja väkevässä noususuhdanteessa elänyt kuntokehitys ottivat vähän pakkia. Eka lenkki sitten joskus helmikuun alkuun oli muistaakseni tasan 27 minuuttia. Kroppa ei olisi sietänyt yhtään, mutta pää olisi louhahtanut sinne 19 neliön minkkitarhaluukkuun luultavasti viimeistään 4 minuuttia lenkin aloittamisen jälkeen.

Homma kuitenkin palaili urilleen vähitellen, vaikka paniikki Tiomilaan ehtimisen suhteen eli ajoittain paksusti. Tekninen suunnistussuorittaminen oli kamalaa ja ehkäpä karttamerkkejä lukuunottamatta kaikki perusasiat käytiin alkuun läpi molempien kantapäiden kautta. Olin todella tuskastunut tilanteen junnaavuuteen, mutta aina tuskaisimmalla hetkellä tuli sellainen puolittainen onnistuminen, joka valoi, kehityksen tiellä tapahtuvan positiivisen etenemisen havainnointiin, uskoa. Helmikuun loppuun otettiin toinen vierailu lumiseen Skååneen ja kuun vaihteeseen lähdettiin Italiaan isohkolla porukalla. Tiomilaykkösestä mukana etelässä oli seitsemän kaveria.

Aloin kanssa vähitellen muodostaa itsestäni käsitystä svenskien keskuuteen, joskaan en sitten tiedä, että vastasiko se todellisuutta, tuskin, mutta parempi sekin, kuin totaalinen unohdettavuus ja kevytvanilijaisuus. Tein hommia omalla tavallani, ja okei naurettiinhan mulle usein, mutta pystyin perustelemaan tekoni edes jotenkin. Varmaan se, että olin juro suomalainen auttoi. Ja kyllä mä yhtälailla muitten mukana sitten nauroin muillekin, että jengissä oltiin kiinteästi – tai ainakin siltä tuntui. Olin joku, vaikkakin sitten samalla tavalla erilainen kuin muutkin. Musavisoissa tiesin kaikki biisit, joissa oli särökitaraa ja avauduin kun soitettiin jotain Melodifestivalen kolmosta vuodelta 1997. Koskaan ei kyllästynyt ihmettelemään sitä, että aina treeneissä oli oikeasti kaikki mukana, jos ei sattunut olemaan sairaana tai ulkomailla. Ja jos oli telakalla, niin siitä huolimatta oli kaveri KG:lla tahkomassa korvaavaa, kun muut otti intervallia. Ehkä aika on jo kullannut muistot, mutta missään tapauksessa ei silloin ollut ikävä mitään entistä. Lunta ja suksia kaikkein vähiten. Mutta ei se ollut vielä kuin vasta alkusoittoa..

Tämä kirjoitelma avaa bloogin kesänovellin “Fjyra månader i GBG”, jossa seuraamme poikkitieteellisen äidin pikkupojan kertomusta matkasta länsirannikolta länsirannikolle ja takaisin. Osia tulee ja Aurajoessa virtaa polkupyörää. Ensimmäisessä osassa “Motivasjon” seuraamme aikajännettä ennen tammikuun 15. päivää kuluvaa vuotta. Teksti hyppii eri tasoissa, sekoittelee unta ja todellisuutta, sekä jättää lopullisen jännän tulkinnan lukijalle – as usual.

Kuivarte?

-Paras vastaus kysymykseen miksi on varmaankin vastakysymys “miksipä ei?”

Homma laitettiin tulille hyvissä ajoin ennen tammikuun 31. päivänä armon vuotta 2008 iskenyttä vaihto-opiskeluhakudeadlinea lukuvuodelle 08-09. Jossain englannin kielioppikurssilla käsi vapisten täytin kaavaketta ja muistan hyvin, että muitakin kurssikavereita kiinnosti huomattavasti enemmän mun lomakkeet kuin – niin – sanotaan nyt vaikka artikkelisanojen oikea käyttö. Tämä vastaa kuitenkin paremmin kysymykseen miten. Miksi, taasen, on hieman monitasoisempi, joskin lopputuleman yksinkertaisuus ja pätkivä muisti saavat sen seuraavassa kuulostamaan varmaankin yksinkertaiselta ja helpolta.

Jos vanha muisti ei täysin petä, löin leiman päätökselle vaihtoon lähemisestä NSM-reissulla Trondheimissa erään sielunveljen kanssa asiaa pohdittuani. Alkoholin osuutta tapahtumiin tutkitaan edelleen. Itse Trondheim oli kuitenkin niin kylmä, tuulinen, kallis, ruma ja kaukana, että se tipahti jo alkukarsintoihin. Norja sen kuitenkin olla piti. Paitsi, että pirun kallista oli. Kalja maksoi niin paljon, että kotona revin sen päätöksen auki. Puoli vuotta Norjassa ja puoli Ruotsissa – sillä mentäisiin. Norjan kanssa heitin lopullisesti kirveen kehään, kun opinahjojen ja suunnismaastojen sijainnit eivät oikein kolahtaneet. Kristiansandissa taas olisi saletisti jäänyt nuolemaan näppejään Tiomilakortteja jaettessa ja kaukana, liian kaukana sekin – siis mistään järkevästä. Muutenkaan en kokenut olevani enää yhtään norjalainen. Sulatin samalla vaihtoajasta puolet pois tarkistettuani, että seuranvaihtaminen kesken kauden ei aiheuta silmäätekeville akuuttia pätemistarvetta.

Ruotsin puolella mietin Uppsalaa, Linköpingiä ja Göteborgia. Uppsalaan näkee Hirvensalosta ja Linköping nyt ei 2005 NSM-reissun perusteella suuria tunteita herättänyt. Vuoden 2006 Tiomila-video sen sijaan herätti. V7:lta, Pardaalilta ja Kimiltä sivukorvalla ja Øysteiniltä suoraan kuullut kommentit vakuuttivat ja homma sementoitiin. Tässä vaiheessa edettiin lähempänä vuodenvaihdetta, eikä asiasta hiiskuttu mihinkään suuntaan. Entisen Mamman sanoin: “mikkä ei ol nii varm ko epävarm.”

Se millä mä sen lopullisen rohkeuden keräsin oli heikko looginen päättelyketju, jonka seuraavassa esitän tukisanoin, pilkuin eroteltuna: elämä, nyt, tai, ei, koskaan. Ei-suunnistavien kavereiden, okei kaverin, mielestä sanat Ruotsi ja elämä eivät koskaan kohtaa samassa lauseessa.

Kummottos?

-Vaihtopaikkapäätöksen saamisesta lähtöpäivään oli yli 10 kk – aika ei ensin kulunut millään ja lopulta se sitten loppui kuitenkin kesken.

Elettiin maaliskuuta 2008 ja alun kovasta itsekuriuhosta huolimatta pientä hehkutusta, hakulomakkeen jättämisen luomasta innostuksesta johtuen ja siitä, tuli suunnistuspiireissä harrastettua. Tilanteen aiheuttama epävarmuus purkautui laukauksenomaisesti kuun alkupuolella, kun vapauttava ja myöntävä päätös kolahti postista. Asian tiimoilta sielunveljelle lähettämäni tekstiviesti sisälsi sanan Göteborg ja huutomerkin. Aikaa lähtöpäivään oli reippaat kymmenen kuukautta.

Yleisesti ratkaisua pidettiin kaveripiirissä – ja toki erityisesti sen ulkopuolella – hyvänä. Pahin vastahangan kiiski oli äiti, jonka kamaloitsi, tietysti, mitä muutakaan äidit osaa tehdä? Omassa fiiliksessä ei pariin kuukauteen ollut silti valittamista. Sitten aika alkoi tuntua pitkältä, alottaisko jotain uutta vai ei? Otin alle projekteja jotka piti saada loppuun ennen lähtöä, projekteja joita ei ollut tarkoituskaan saada loppuun ja projekteja joita ei olisi edes pitänyt aloittaa. Osa loppui hyvin, osa ei ole loppunut vieläkään ja loput on kartuttaneet sitten kokemusta. Näin jälkikäteen paras veto oli varmaankin Oravatonnin rataäyskäröinti, joka oli tietysti työlästä – mutta näin jälkikäteen pohdittuna ihan kivaa puuhastelua, joka piti katseen pallossa edes sen muutaman syyskuukauden.

Kesäksi pistin kämpän Turusta leviäksi ja aloin kehittää jotain korvaavaa toimintaa äitin jääkaapin välittömään läheisyyteen. Mitään merkittäviä saavutuksia en kesältä muista – ja jos muistaisin niin GBG:iin ne eivät liittyisi mitenkään. Mahdollisesti katsoin joitain ruotsinkielisiä elokuvia.

Syksyksi sain kämpän koulun naapurista asevelihintaan, joten kesätyöttömyydestä ohentunut matkakassa alkoi osoittaa pieniä lihoamisen merkkejä. Ruotsin kruunu alkoi samalla syyskuun alusta ohentua rivakkaasti ja Euroon nähden se ehtikin lähtöpäivään mennessä devalvoitua tommoset 15 %, joten rahaa tuli ovista ja akkunoista. Kansantaloustieteilijänä nyt ei voi mitenkään jättää mainitsematta, että parhaimmillaan yhtellä Eupolla sai 11 kruunua ja 71 äyriä tuossa maaliskuun kuudentena kuluvaa vuotta. Ainakaan Viking Linella ei vielä oltu tehty mitään kurssikorjaustoimenpiteitä Tiomila-paluulaivan aikaan.

Asiaan! Syksyllä aloin ottamaan vähitellen sitten suoraan koodia IFK:n organisaatioon ja sainkin keskusteluyhteyden avattua niin manageriin kuin Henkkeenkin, joka oli jonkinlainen yleishöylä jantunen ja ainakin vastuussa “ulkopuolisista” juoksijoista. Sain suosituksia kämpän sijainnille ja vastaavaa käytännöllistä informaatiota. Mannassa jaagasin sitten jo ihan puheenjohtajan kanssa ja siirtopapereihin tussattiin nimet alle. Seuraavaksi lähetin legendaarisen esittelytekstin ja herätin kerrankin keskustelua pesupaikalla, vaikka sitten edes sen yhden viestin verran. Muuten syksy meni treeniä käynnistellessä, kavereita morotellessa ja, no, odotellessa.

Kämppäkuvio eteni hitaasti, mutta lopulta oma luukku löytyi Rosendalista, pari kilometria Kamratgårdenilta ja aivan Skatåsin reunalta. Kouluun tosin kesti 30-45 minuuttia, mutta se – se ei todellakaan ollut oleellista. Kun GBG:n yliopistosta vihdoin saatiin lähetettyä materiaalia, niin päädyin valitsemaan yksinkertaisista kursseista yksinkertaisimmat. Matskun saaminen venyi niin pitkään, että jopa allekirjoittaneella meni hermo odotellessa ja otin ja mailin lähetin. Alunperin jalona suunnitelmana oli vetää hienoja makrokursseja, mutta ne olivat tipahtaneet pois tarjottimelta sitten edellisvuoden esitteen tekemisen. Toisaalta ainoa motiivi moisten oikeasti hyödyllisten kurssien ottamiseen oli se tosiasia, että ne kotona olisivat a) pakollisia b) niitä opetettaisiin Turussa yliopistolla, jossa tunnetusti laiskoja ja matemaattisesti lahjattomia kyltereitä syödään välipaloina.

Ennen lähtöä ehdin kyllästymään “niin koska sä taas lähditkään” ja “no millasta siellä jöötteporissa oli” kyselyihin. Aika kävi vissiin muillekin pitkäksi. Lopulta tuli sitten aika ruveta raapimaan kamoja kasaan ja Jaggeen. Otin mukaan seuraavia tarvikkeita, luettelen ne tärkeysjärjestyksessä: visa, audiolaitteet, yölamppu, kahvinkeitin, tietotekniikkaa, puku. Sitten vielä alemman prioriteetin kamista niin paljon kuin Jagge veti. Auton tilavuus yllätti positiivisesti kaikki, paitsi ehkä konehuoneen oravat, joiden tehtaalla saama steroidiannos riitti tuskin hädin auton vetämiseen.

Viimeinen lenkki Rivieran pitkospuilla oli haikea. Vaikka tunnustaudunkin ajoittaiseksi fiilistelijäksi, yllätti omien tunteiden runsaus, eikä kapasiteetti sitten riittänytkään niiden käsittelyyn. Voi elämän karut kävyt, ja sitten kihlauduin Lupinen kanssa. Ihan pelkästä Ruotsiin muutosta ei ollut kyse. Onneksi muuton jälkeisestä elämästä ei puuttunut tekemistä ja pahemmat hajoamistilanteet lossahtivat kiireeseen. Siit sit seuraavas osas, kuulostellaa.