korkeintaan viihdearvoa 2

Musikaalinen ja lihaksikas parikymppinen etsii escorttia lauantaille 14.11. Olethan pimeää pelkäämätön ja tykkäät vähän tiukemmista vaatteista.

Varsinais-Suomen lajihistoriasta on jäänyt iso pala maistamatta, kun ymmärsin vasta ensimmäisen kerran lähteä mukaan Nenänvalkaisuun. Tämä, järjestyksessään jo 19. tapahtuma, on Laitilan Jyskeen alajaoston Lähipusikkolaisten järjestästämä parisuunnistusiloittelu, joka nykykonseptissaan juostaan suunnilleen seuraavasti: Järjestäjän antaman maksimiajan (3h) puitteissa parit yrittävät saada kierrettyä mahdollisimman pitkän matkan. Matka mitataan kierrettyjen täysien lenkkien pituuksista. Ylimenevästä ajasta matkaa vähennetään 1000m / 6min. Lenkkejä oli kuusi kappaletta pituuksiltaan 4700m (-01), 4850m (-01), 2020m (-89), 3810m (-89), 7320m (-79) ja 3300m (-79). Suluissa oleva luku ilmoittaa kartan valmistusvuoden – huumori loppuu kuitenkin viimeistään kun kartan reunasta pääsi tarkistamaan kaikkien teosten lähteneen Raine Rantalan kynästä. Yhteislähtö pamahti kello 14:30 ja pari ensimmäistä lenkkiä uskalsi vielä läpäistä ilman lisävaloa.

Koska oli todennäköistä, että koko 26km ratasetti osoittautuisi hieman liian rajuksi, sain onnekseni ensimmäisessä kappaleessa ollella ilmoituksella parikseni lukujen kuninkaan ja tilastojen herran S. Slamenojan, joka ansioituneesti laski kilometrivauhteja minuutin välein. Vielä toisen lenkin jälkeen näytti hyvältä ja hairahtunut ajatus kaikkien latujen tamppaamisesta käväisi nopeasti mielessä. Sitten alkoi yö, Lupinet kytkettiin ohimoille luomaan valoa Valpperin synkkiin takametsiin ja niin kilometrivauhdit kuin miehetkin hyytyivät, alkoivat tehdä virheitä ja pohkeisiin ilmestyi kramppeja. Viimeiseen kartanvaihtoon päästiin, kun kolmesta tunnista oli jäljellä hieman vajaa 30 minuuttia. Valittavana oli 2,0 km:n ja 3,8 km väliltä. Edellisen lenkin loppu oli ollut tuskainen, joten valinnasta tuli kiperä. 3,8 km näytti vaikealta ja tulisi aiheuttamaan yliaikaa, mutta kuinka paljon? 2,0 km puolestaan jäisi vajaaksi, mutta saattaisi silti tuottaa paremman lopputuloksen. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen valinta kohdistui yhteistuumin jälkimmäiseen rataan, johon siihenkin upposi hieman yli 10min/km. Maalissa aikaa jäi käyttämättä 8 minuuttia, mutta siitä ei kuitenkaan hyvityksiä herunut.

Pari Hämäläinen/Ritasalo laittoi pelin sitten tiukille. Heillä kiertämättä jäi 3,3 km:n rata, eli bruttomatkaa kertyi 510m enemmän. Vaikeat uusimpien karttojen radat kuitenkin aiheuttivat viimeisen radan lopussa koukkendaalia ja yliaikaa kertyi neljä ja puoli minuuttia, josta sakotettiin siis noin 750m… Gôtt med seger!

Yksi sana: modulaatio.

Asiat, joista olin joskus innoissani:
- Vohvelit
- Kolikot
- Korkeat rakennukset
- Hissit
- Rahapelikoneet
- Pikkuautot
- Legot
- Kolmipyörä
- Matematiikka
- Mehujäät (kola-appelsiini)
- Näytteleminen
- Kruunukorkkien keräily
- Polut
- Kalastus
- Mittakeppien siirtely
- Eritasoliittymien suunnittelu
- Pillit
- Korttipelit
- Ydinvoiman vastustaminen
- Moni muu juttu, jotka nyt eivät tule mieleen, mutta jotka haluaisin varmaan myöhemmin lisätä.

Asiat, joista olen tällä hetkellä innoissani:
- Yösuunnistus

Syksy on palannut ja ottanut uuden erän elokuun voitokseen kääntänyttä kesää vastaan, joten kesänovellisarjankin alkaa olla parempi raahautua jo areenalle. Viimeksihän jäätiin suunnilleen siihen, ettei vielä oltu päästy juuri mihinkään, joten jatketaan siitä. Kaikenkaikkiaanhan kyseessä on jo kuitenkin kolmas kesänovellisarjan jakso. Tavoitteenasettelussa päädyttiin antamaan tälle osalle aikajakson maaliskuu – Tmiinusyksiviikko kattaminen.

Puglia – Highland Non-Stop

Maaliskuuhun herättiin sitten Italian Puglian maakunnassa, samasta huonesta legendaarisen Tiomila-09 kartantekijän Maths Carlssonin kanssa. Tässä vaiheessa en ollut erityisen tietoinen asiasta, mikä ehkä vaikutti siihen, että Mathsin kanssa käydyt keskustelut liikkuivat pääasiassa aiheiden rock-musiikki, suomen kielioppi ja ääntämys, ruotsin kielioppi ja ääntämys, suomenruotsin kielioppi ja ääntämys, grappa, viski, ruoka, juustot ja viini ympärillä. Suunnistusaiheesta keskustelu jäi vähiin myös leirin köyhän suunnistuksellisen annin takia – tehtiinhän samat treenit osittain jo vuonna 2007, kun pelipaikalla oltiin MSP:n kanssa. Varsinaisesti taitoelementti ei siis kiinnostanut, mikä näkyi suorittamisessa. Pitkässä kisassa pääsin lähimmäksi “tasoani” ja jaksoin uskoa Tiomila-unelmaan, vaikka tässä vaiheessa kehittynyt seurakaverituntemus huomautti tehtävän vaativan jotain muutakin kuin kevyttä läpänheittoa kaveriporukassa. Läpänheitto-osasto hoidettiin kuntoon MOC-kisasetin päätteeksi, kun IFK:n Finländaren-osasto otti kunnon grappa-turpeiset – any publicity is good publicity. Öykkäröinti tuotti tulosta: kun leirikonsortion jäsenet kukin vuorollaan nimesivät tulevan 10mila joukkueen, esiintyi kirjainyhdistelmä TM siinä viidesti. Heja Blåvitt kohosi soitetuimpien kappaleiden listalla.

Jos latteutta “väsynyt, mutta onnellinen” joskus saisi käyttää, käyttäisin sitä kuvaamaan tunnelmia Italian keikan päättämiseen naama edellä kotihetekalle. Henkisesti olin samojen treenien juoksemiseen aivan valmis ja fyysisestikin alkoi, jännä sinänsä, kunnon leireily leirielämineen vaatia veronsa. Tuollaisen parin viikon ohramehuvoittoisten palauttelun jälkeen lähdettiin sitten Skotlantiin vaihteeksi MSP:n kyydissä. Ennen lähtöä kävin ehkä noin viidennen kerran koulussa ja tein vaihtojakson ensimmäisen ja viimeisen pulpettitentin. GBG:ssä Italian leirin aikoihin vallinnut pieni talvijakso päättyi kotiinpaluun aikoihin ja Cityn kentällä sai takin ottaa kainaloon ja kävellä t-paitahihasillaan Ryanairin koneeseen. Koneeseen kävelin pää pystyssä, olihan viestikauden avaus Hallandsstafetten mennyt omalta osalta paremmin kuin uskalsin toivoa, vaikka Grusåttanilla en sitten ihan kaamiaa kulkua osoittanutkaan, kasi taittui tuonne 28 minuutin pintoihin. Joka tapauksessa managerin vihkoon oli ensimmäiset merkinnät saatu.

Skotlannissa tunsi taas olonsa kotoisaksi, sillä välitön negatiivinen palaute alkoi juosta heti viimeisellä siirtymällä juna-asemalta majoitukseen. Tai no kotoisaksi ja kotoisaksi, kyllä se GBG:kin alkoi vähitellen ihan lunastaa paikkaansa mun sydämmestä. Näkökannasta riippuen tätä voi pitää sitten hyvänä tai huonona juttuna. Jootota, msparmalaisten leisillä oli ihan peruspössis ja vaikka treenit olivat GB:n maajoukkueen veroista tasoa niin sellainen yleinen IFK:n laatuleima puuttui. Vaikea verrata, mutta hyvä leiri joka tapauksessa. Korvasin Grappan paikallisella elämänvedellä, mutta leirikännejä ei yksin tullut vedettyä. Yritys oli hyvää, mutta jouduin pitämään kivaa pääasiassa selvinpäin. Normaalisti en perusta sosiaalisesta paineesta, mutta nyt annoin sen vaikuttaa valintoihini. Fyysinen rasitus jäi vähäsen Italian leiriä kevyemmäksi, vaikka kisaa tälläkin kerralla juostiin. Loppumatka olisi sitten sopinutkin loistavasti Köyhää vituttaa aina – toteaman mainosmateriaaliksi lentokentällä yöpymisineen yms. nuukailuineen. Kuten aiemmin todettua tämä ei sopinut lainkaan imagoon. Luulin lisäksi tulevani vähintään kipeäksi, mutta jollain mandariineilla sieltä tultiin. En sitten tiedä miten fiksua tämän leirin ottaminen tähän taas oli, mutta koska halvat lentoliput saivat homman näennäisesti vaikuttamaan halvalta, eikä “järkevää” tekemistä ollut muutakaan hyppäsin rekeen.

Highland – Scania -rollercoaster

Tai no tavallaan säästyttiin sairauksilta, eli ei. Seuraava koettelemus oli nimittäin Spring Cup, johon lähdettiin taas lähestulkoon suoraan lentokentältä. Fiilis oli vähäsen epävarma, oman terveyden suhteen siis. Natstafetin juoksin vielä tuloillaan olevan flunssan herkistämänä, lauantaina en päässyt majoituksesta 500m:ä kauemmas ja sunnuntaina puristin väkisin viestin ankkuriosuuden IFK:n kolmosessa. Keskustelin taas manageri Puckin kanssa, myös näistä kisoista ja hän näki insatsini erittäin positiivisesti. En kuitenkaan ollut omaan liikeeseeni sunnuntain kisassa tyytyväinen, mutta en kyllä ollut ihan terveitten papereilla liikenteessäkään. Erityisesti kalvoi, kun GMOK1 meni ja ohitti tällä osuudella – mutta ehkä ensikertalaisena säästyin kovennetulta. Ajoittaiset välähdykset aiheuttivat kuitenkin liikehdintää laagissa ja aloin havaitsemaan a) pientä hermostuneisuutta seuransisäisen rankinglistan sijoilla 8-12 ja b) parempaa huomiointia samaisen listan kärkipään urheilijoilta. Ei varmaankaan tarvitse mainita, että tämän havaitsemisen jälkeen alkoi mailan grippiteippi kulua jokseenkin paljon nopeammin. Tiomilaan oli alle kolme viikkoa.

Sanotaan, että tao kun rauta on kuumaa. En tiedä fysiikasta sen enempää, mutta jos tavoitteena on kyseisen metallin taivuttaminen johonkin toiseen muotoon onnistuu se sitä helpommin mitä kuumempaa taottava aines on. Oman raudan lämpötiloista en tiennyt hevovvittujakaan, mutta nyt löin minkä jaksoin. Ade tuli SC:n jälkeen GBG:iin ja mehän suunnistettiin ja juostiin ihan reilusti. Mulla alkoivat olla jalat aika paskana, mutta sen myöntäminen tässä vaiheessa ei todellakaan ollut itsekkäälle ja tavoitteelliselle urheilijalle sopivaa käytöstä. Terveydestäkään en ollut ihan perillä. No Ade ei sentään vielä saanut mua ajettua monttuun, mutta hoidin homman itse kahdella 14h sisään vedetyllä kisalla kovahkon treeniviikon päätteeksi. Olin rikki, olin ihan paloina. Kipeä, jalkasoiro ja pääjumi. Tiomilaan oli pari viikkoa, olin siis pahasti kusessa.

Oliko sitten jumala, maaherra vai loordi Superkompensaatio, mutta viikossa tapahtui sitten jotain mitä en edes uskaltanut toivoa. Kaikki palaset tipahtivat koloihinsa. 7-manna oli viimeinen valintapaikka 10milaan ja jotenkin pystyin päättämään että unohtaisin kaiken muun. Tai ehkä se päättäminen ei ollut niin kova juttu, mutta se että se oikeasti onnistui. Vedin eläimenä. Otin happea ja se kulki suoraan nenästä pohkeisiin. Puhalsin ulos puhdasta kaasumaista maitohappoa. Puristin käden nyrkkiin vaihtopuomin ja leimantarkastuksen välissä. Heristin sitä alla rouskuvalle asvaltille. Siinä on saatana, syökää! Tuntui hyvältä, tuntui pelottavan hyvältä.

Aamulla sitten jatkettiin kisaa ja jossain vaiheessa, kun meidän laaki sitten oli maalannut kakkoseksi Pajunlehti sanoi, että haluaa jutella. Sitten se kysyi, että mitä mä sanoisin sellasesta että alottaisin 10milassa. Vaihtoehtoisia tapoja, joilla saattaisi saada aikaan samanlaisen reaktion: 1) lyö päähän puulla tai esim ällikällä 2) voittaa lotossa isosti 3) katsoa hymyilevää tyttöä alle 5cm etäisyydeltä. No mä vedin siis aika sanattomaksi siinä. Yskin vähän aikaa ja kysyin et jaa alottaa, ootko nyt ihan varma. Ja Pajunlehti oli ihan varma.

Koululiikuntaliiton mestaruuskisat on tältä vuodelta mapitettu ja protestiaika on päättynyt. Avautumisaika on kuitenkin vasta alkanut ja osittain syystäkin. Nimittäin toimitin kisoihin A, B, C ja D-sarjoihin radat. Tuo A-sarjan rata, jota kaikkein nuorimmat suoran radan suunnistajat pistettiin juoksemaan, sisälsi tarkkaavaisuutta vaativaa kartanlukua ihan loppumetreille saakka ja sehän tarkoitti sitä että hylkäystäesitystä puski heti ensimmäisenä avausosuudelta maaliin ehtineestä kaverista alkaen. Viimeiseen mäkeen oli sijoitettu vielä kolme rastia: lähestymisrasti, miina ja viimeinen rasti. Näistä kaksi viimeistä sijaitsivat varsin lähekkäin (69m), joten kaikki hylkäykset johtuivat tämän miinarastin väliinjättämisestä. Statistiikkaa sen verran, että A-sarjassa tuohon miinaan liukastui 14 kaveria ja D-sarjassa, joka ajoi samaa rataa, 6 suunnistajanalkua. A-sarjan osalta tuloksen sai 40 joukkuetta, eli tuollaiset 25 % saatiin pikkunäppärällä ratasuunnittelulla karsittua. D-sarjassa vastaava luku oli vähäsen pienempi.

Valitettavasti mulla ei ole antaa selitystä sille, miksi tuohon A-sarjan radalle tuo pahuksen miina piti laittaa. Äkkiä on vaikea surkeampaa näkyä suunnistuskisasta löytää, kuin alahuuli väpättäen sateen kastelemasta kartasta, hylkäyspäätökseen johtaneen ja käymättä jääneen, rastin sijaintia katselevaa 12-sarjalaista. Mielelläni muuttaisin asioita, jos voisin. Luultavasti olisin myös tehnyt erilaiset radat, mikäli olisin muistanut miten riipaiseva näky vetiset silmät, muutenkin kuraisessa naamassa, kisan jälkeen ovat. Ratoja ei kuitenkaan suunniteltu siltä kannalta, että kaikilla olisi maksimaalisen kivaa – tosin yhden rastin kohdalla olisi voinut tehdä kompromissinkin.

Tekemätöntä ei saa kuitenkaan tekemättömäksi, joten voin ainoastaan pahoitella kokemattomuuteni ja näköalattomuuteni aiheuttamaa mielipahaa. Niille 138:lle A-sarjan ja 117:lle D-sarjan radan selvittäneille, sekä 80:lle E-sarjan tukireittiosuuden läpäisseille juoksijoille varovaiset aploodit loppuun asti jaksamisesta.

Sen sijaan olin turhaan huolissani C-sarjan ankkuriosuudelle väkisin haluamani loppulenkin selkeydestä. Tätä varten tehtiin muutamia muutoksia, niin karttaan, rastiympyröiden kokoon, kuin ihan kisaohjeisiinkin, sillä lopputuloksella, että kaksi suoritusta jouduttiin loppulenkin sähläämisestä hylkäämään. Pelin hengen sisäisti parhaiten Hankasalmen Toni Saari, joka teki temput kuten voittavan ankkurin kuuluukin ja luki loppulenkin muistiin jo aikaisemmin. Kun ruuti oli muutenkin kuivaa jäivät Märskyn joukkueet kisailemaan himmeämmistä lätkistä. Hankasalmen voitto lämmitti tietysti yksistäänkin, mutta tapa millä se tuli sai kyllä hetkeksi unohtamaan tämän kisan eteen tehdyt tunnit.

Ei pääs mhkn, eikä löyr siält mtn – siinä Paimio-viikonloppua hienosti kuvaava virke.

Eka päivä tultiin vielä läpi. Melkeimpä joka lipulla tuli pikkukoukkendaalia, joka toisella vähän isompaa. Eikä se vauhtikaan huimannut, tai vaikea sanoa kun noi väliajat on joka rastilla melkeimpä soirossa. Että oikeastaan ainoa positiivinen asia oli finiltä hankittujen pikkuvaivojen poissaolo. Suunnistuksessa oli kevyttä yliyrittämistä. Tavoitteenahan oli selkeiden paikkojen ylittäminen vauhdilla, mutta ainakin toistaiseksi ensin mentiin ja sitten vasta mietittiin että minne.

Toka päivä ei sitten sekään valoa tarjonnut. Alku mentiin kuin elokuvissa, mutta neljännellä ja ensimmäisellä pitkällä välillä alkoivat taas tutut ongelmat: kompassi jäi, suunnitelma puuttui ja vauhti oli tietysti tapissa. Tai oli siellä suunnitelmaakin joo, mutta toteutus oli vähän suurpiirteisempää, mitä oikeastaan olisi vaadittu. Viitoselle sitten legendaarisesti ulos kartalta. Syyt pitkälti samoja kuin edellä. Tähän päälle sitten sai kuutosella kuulla kaksikon Väre-Lindeqvist vittuilua ja kasilla sitten käpy jumittui. Vauhti oli kuitenkin paikoin hyvääkin: kahdeksasta juostusta välistä kolmelle pohjat. Olisi tietysti pitänyt juosta loppuun, että olisi nähnyt miten tuollainen rykiminen verottaa pitemmän matkan jaksamista – jos tuon neljä minuuttia Fränkiin olisi saanut pidettyä, olisi sillä kääritty vklpn kolmossija.

VSRP:n jälkeen on sitten istuttu taas sorvin ääressä ja ajattelin jo varovaisesti tännekin alkaa kirjoittaa aiheesta fyysinen harjoittelu, mutta sitten anto lenssun ja homma tyssi siihen. Onneksi ehti voittaa Kustavin maantiekisasta edes lohta, jos niillä omegahapoilla sitten tultais.

Seuraavaksi jatkuu sitten kesänovellisarja, kai se täl viikolla tulee.

Pitkiä aikoja ollut, mutta täälläkin kappas taas ollaankaan.

Heinäkuun urheilullinen kohokohta Fin5, tai kuten länsnaapuris sanotaan Finn Fem Fel, suunnistusviikko keräsi kansaa yli rajojen ja aitojen. Korviin kantautui toki myös poisjääntejä, joista eräs sai a-sarjan antisankarimme yrittämään jotain hyvin uhkarohkeaa ja ennenkuulumatonta: hän soitti ruikutuspuhelun e-sarjaan pääsemiseksi. Graniittinen TA ei ollut kuitenkaan pehmitettävissä ja niin kyntö rahvaassa sai alkaa.

1. pv: [tulokset] Kun rankisijalla 100+ ei sitten yllättäen ne e-sarjan portit auenneetkaan ja tästä muodostunut pala, jota alistumiseksi kutsuttakoon, oli nähty ja nielty alettiin keskittyä syksyn SM-kisoihin, nähtiin jotain jota ei enää näin pitkään virkkeeseen voi kirjoittaa, koska sitä tuskin kykenee ymmärtämään, alkuperäisen ajatuksenjuoksun poikettua jonnekin sivujuonteille jo toisen lauseen aikana. Haluan kuitenkin kiinnittää huomionne rastiin 18, jota edeltävällä rastilla 17 tein omasta kellostani havainnon, joka kertoi minun olevan reilusti toista minuuttia Janne Salmen ajan alittavassa vauhdissa. Tätä sopii pitää varsin pienemmissäkin piireissä merkkipaaluna – harmi ettei sitä rastin 18 etsinnässä kulutetun ylimääräisen noin puolentoista minuutin takia päästy kokemaan. Rasti 18 mainittakoon kuitenkin tässäkin yhteydessä vain jäävuoren huippuna.

2. pv: [tulokset] Kun ensimmäisen päivän ammentamaa nöyryyttä oli nähty ja nieleskelty ilta ja uusi sateinen aamu, oli vuorossa seuraava osakilpailu. Se oli jännästi melkein tasan tarkalleen sen mittainen, jonka mittaisia kisoja liiton Pelit ja Leikit -ohjesäännössä erikseen kielletään tekemästä. Sama linja jatkui tosin läpi koko viikon – matkat eivät olleet lyhyitä, eivät pitkiä. Säästän kuitenkin avautumisen vielä vähäsen myöhempään, sillä Hauhon radat olivat kuitenkin muilta osiltaan sitä parasta priimaa, mitä suunnistusviikolla oli tarjota rahvaalle. Itse kisa luisteltiin samalla kaavalla kuin avausosakilpailukin: virheillä, joita ilman olisikin oltu rehvakkaassa kokonaiskilpailun johdossa – alustavien laskujen mukaan jopa parin minuutin kaula oli teoreettisesti vain kulkupoliittisesti mahdollinen. Mutta kuten tiedetään: käytännössä mikään ei toimi teoriassa. Isoin koukkendaali osuu rastille kuusi, josta leivotaan sekä RV-, että RR-osastoilla yhteensä vajaan kakkosen pulla.

3. pv: [tulokset] Kun välipäivän grillaamisesta jääneet suklaabanaanit oli nähty ja nielty, voittiin hyvin pilvisin mielin syöksyä Asemiin (melko killeri, btw). Kisa meneekin ihan mukavasti, ja isompaa missiä joudutaan odottamaan peräti rastille 12 asti – tulee siellä tosin kakkosellakin vähäsen sorvattua, mutta niiiin moni sanoi siellä koukkineensa, että vähän palaneen käryä on ilmassa kartan tarkkuuden suhteen, sanoisin. No kuitenkin, loppuviikon kannalta merkittävämpää on jossain loppupuolen väleillä hieman muljaileva oikea nilkka, jota tuen ottamalla vasemmalla jalalla alas – ja tietysti jonkun terävän päälle siten, että jalkapohja on edelleen tätä kirjoittaessa kipiiä. Että jos juoksen nättiä päkiäjuoksua, se johtuu vaan siitä, ettei voi koko jalkapohjalla sulloa eteenpäin. No sitten tuohon nilkan kevyeen pyörimiseen kun meni ja yhdisti vielä varvastossuilun niin alettiinkin puhua ihan ongelmista, jotka konkretisoituivat kahdessa viimeisessä osakilpailussa. Saa-a-an kesä ja vatusseilut.

4. pv: [tulokset] Kun Amatimiehen keittämät aamupuurot oli nähty, tasajaettu ja nielty lähdettiin luottavaisina kaivamaan Asemiin poteroa viikon kakkossijan ylläpitämiseksi ja varmistamiseksi. Neljäs osakilpailu taisi ratamestarilta lirvahtaa puolihuolimattomassa vahingossa ihan lähes täsmälleen rahvaan keskimatkaksi, joka tietysti olikin hyvä oikean jalan etusäären tilanteen kannalta. Juoksu oli paikoitellen tuskaa, josta seurasi se että se oli hidasta. Suunnistuksellisesti koettiin viikon parasta antia, virheet jäivät hyvin vähälle painolle kokonaisajasta. Se onko juoksuvauhdin hidastumisella ja suunnistuksen toimivuudella jokin yhteys jää valitettavasti tämän tekstin aihealueen ulkopuolelle. Kakkossija säilyi vielä niukkaakin niukemmin ja illalla otettiin milloin kylmää, milloin kuumaa, milloin golfpalloa todella tuskaisen kipeään etusäärilihaksistoon.

5. pv: [tulokset] Hartaudella odotettu viimeinen virsi soitettiin lopulta ja jalan kannalta oli saamarin typerää edes lähteä koko ladulle, eli kotiin jäämistä ei edes mietitty. Turpaan tuli joka sektorilla tasaisen tappavasti. Jalka särki aivan infernaalisen megagalaksaalisesti ja sorvi pyöri muutenkin ilman riittävää viilennysnesteytystä. Oikeasti en tiedä millä huumorilla vedin tasan saman välin kuin edellisessäkin osakilpailussa. Ilmeisesti sillä samalla, josta näitäkin juttuja ammennetaan. Fiilis on melko tarkalleen sama kuin niin monen Småkken jälkeen: ei koskaan enää.

Sääri tuli kuntoon Finin jälkeisellä pyörälomalla ja pääkin vähän kai parani. Yritän nyt jotain ihan ihmeellistä suunnistuksen juhapeltolamaistamista, joka vähän tökkii välillä. Isoin kitkan lisääjä taitaa kuitenkin olla puutteellinen fysiikka. Palataan jännästi V-S Rastipäivillä tässä ihan pian. Puss & Kräm.

Kuivaa o ku Hauniste altaas kesäl 2006.

[tulokset] [väliajat]